Give me your hand and I'll hold it.

Siitä onki vähän aikaa, kun oon viimeks kirjottanu. On ollu kaikenlaisia sotkuja ja jotain kivaakin. Löysin mm. kivan harrastuksen, joka ei liity mitenkään urheiluun, vaan kirjottamiseen, mikä on outoo, koska äikän numero ei hivele taivasta. Onneksi, kuitenkin tässä 'lajissa' on vähän vapaammat kädet, kuin 'normaaleissa' äidinkielenkirjotus missäliejutuissa.

Ja sitten on ilmestyny melkeinpä ihan tyhjäsä eräs henkilö, joka saa mut hymyilemään. Ei tunneta kauheen hyvin, mutta se soitti mulle keskellä yötä, korjaan viideltä yöllä, kun olin melkeinpä hukuttautumassa suruun. Se saa mut näyttämään tosi tyhmältä, kun mä hymyilen sillei virnuillen ku se juttelee mulle.

Tosin, täytyy myöntää. Oon pistäytyny taas väärälle polulle. Ajattelen, että ehkä voin tänään olla syömättä, söin eilen kuitenkin iha tarpeeks tai, että syön huomenna sitten enemmän. Tänään oon syöny kurkkua, kalakeitosta kalat poiminu, sitä ei voinu kyllä kalakeitoks kutsua ku pari kalaa siellä täällä ja thats it >:( sit patongin puolikkaan ja 2 leipää. Toi kyllä tuntuu paljolta, mutta en tiiä. Jostain syystä en osaa ajatella järkevästi nyt. Oon varmaan liian väsyny ajattelemaan. Stressi, stressi, stressi...

Ja sitten mun pitäs päästää I:stä irti, mutta en osaa ja pelottaa, koska en osaa olla ilman sitä, enkä halua. Se on niin älyttömän kaunis, sen hymy on niin ihana ja ääni. Haluaisin olla ees valitettavasti vaan ystävä, mutta se ei anna mulle mahdollisuutta olla, se tekee tästä vaikeempaa mulle. Miksi se ei voi tulla puolitiehen vastaan, ei se ois paljoo vaadittu, eihän? 

Tänään en keksi otsikkoa?

Mulla on rauhallinen ja levollinen olo. Johtuukohan se flunssasta, vai tästä päivästä vai mistä? En tiedä, mutta tää on kiva tunne. Kävin pitkästä aikaa salilla ja tein kevyesti, koska en halua tulla uudestaan kipeäksi. Se on niin kamalaa olla kipeä, inhoan sitä.

Juttelen tässä samalla eräälle ystävälleni, ja jotenkin musta on tosi kivaa jutella tälle. Ihan outo tunne, en ymmärrä. Ei olla koskaan oltu mitenkään kauheesti tekemisissä, eikä nähä melkein koskaan, mutta aina kun nään, niin sen jälkeen mulle jotenki on auennu uusia ulottuvuuksia asioista. Ymmärrän tai rupean miettimään joitain asioita eri lailla.

Apua, kohta tulee ihan kauhea  kiire. Mun pitäis mennä yhtiin bileisiin ja jostain syystä mua jännittää ihan kamalasti, vaikka ei oo mitään syytä. Toivon, että siellä ei olis kauheesti tuttuja, vaan olis uusia kasvoja. Se ois virkistävää tähän ankeaan paikkaan välillä.

Nyt en kerkeä kirjottamaan enempää, täytyy valmistautua iltaan :)

I shouldn't bear this shit anymore, but I just can't help myself.

Jehaa, siis tosi ratkiriemukas tunnelma. No ei ole. Kaikki on ihan päin persettä. Tuntuu, että jos rupeisin nyt laihuttamaan ja pyrkisin mun aikasempiin tavoitteisiin, niin kaikki korjaantuis, ongelmat unohtuis ja elämä ois ihanaa ja plaplapla. Järjellä ajatellen se ei kuitenkaan menis niin, vaan se tois lisää paskaa..

Koitti siis  Kiva Keskiviikko kaikki oli ihanaa, I:n kanssa oli kivaa ja naurettiin ja naurettiin ja tuntu hyvältä, että se oli mun lähellä. Sitten tuli Tuska Torstai aluks kaikki hyvin, sitten ku salama kirkkaalta taivaalta kaikki oli taas siinä samassa vanhassa paskassa. En jaksa tätä enää, mut on pakko jaksaa? Voisko mun elämän sammuttaa vähäks aikaa ja jatkaa myöhemmin. Tai sitten jäisin vaan sinne sammuksiin. Se ois kaikkien kannalta varmasti parempi. Varsinkin I:n sen ei tarvis enää sietää mun läsnäoloa ja sitä että sen on pakko nähä mua 5pv viikossa. Yrittääkö se karkottaa mut tällein. Ois voinu ajatella muakin sanomalla asiat suoraan, eikä käyttämällä pantomiimi tekniikkaa, jossa täytyy arvailla, että mitähän tää homma nyt on. Eikö ois helpompaa vaan sanoo mulle, että ''kiitos ja näkemiin oli hauska tuntee tai vähemmän hauska'', kunhan se totuus nyt sieltä jollakin keinolla tulis ymmärrettävästi ilmi. TAI EDES LAPULLA mulle kelpaa mikä vaan keino kunhan siinä selviää miten asiat on, eikä tarvii ruveta pelaamaan mitään arvuuttelu pelejä. Raivostuttaa, ku jotkut pistää toisten päät sekasin, eikä loppua näy, eikä tule mitään ymmärrettävää selitystä ja niin pois päin.. Huoh..

No, mutta oli täs päivässä jotain kivaakin, nimittäin käytiin vähän eräässä kaupassa, yhden tärkeän kaverini kanssa ja meillä oli taas niin väsynyttä läppää, että.. Minä ja T satiin vielä samana päivänä ostos käyttöönkin pienellä avustuksella. Kunpa mäkin saisin sellasen vielä tänne mun huoneeseen, kunhan ekana saan tän omaks. Toivottavasti siinä ei kestä kauaa. Sitten saan nauttia hiljaisuudesta ja tulevasta ostoksesta.  En voi mainita, mikä ostos on, koska se paljastaisi liikaa.

Ois pitäny hävittää noi lääkkeet, ettei tule tehtyä mitään tyhmää, vaikkei se nyt kovin tyhmältä oikeastaan kuullostakaan. Kaikki tarvittavat välineet olis, jos haluun pään sekasin ja unohtaa kaiken. Viimeks lääkkeistä ja alkoholista sain upeita ideoita juoksennella autotiellä ja loikkia sillan kaiteilla. Nyt olis kyllä ihan sama, vaikka tekisinkin niin. En jaksa eteenpäin se tuntuu liian vaikeelta. Samalla kuitenkin muistan, että tää on vaan ahdistava tunne, joka voi mennä ohi. Tosin I:stä alkanut huono tunne ei kuitenkaan ole lyhyt ja ne tulee hyvin nopeesti uudestaan, minkä muistan myös paremmin kuin hyvin.

Pitäiskö mun vaan luovuttaa? En mä osaa luovuttaa. Oon huono häviäjä, en kestä tappiota. Sehän tarkottais sitä, että oon huono.

In my dreams:

You want some time alone
But I don't think I'll be that strong
I need to know
How much
How long
Where do I belong
How much
How long

Run to your mama
'Cause you can't stand the road
You better run and leave us alone
Run to your mommy before you lose control
Run and leave us alone

Don't know where I shall walk
I follow your steps
But something goes wrong
I need to know
How much
How long
Where do I belong
How much
How long

Goodbye my hopeless dream, goodbye my almost lover.

 Please, come and kill me, take my life away with your own hands. That is my dearest wish to you my love. It's the easiest thing to do. Easier than speaking, sayig things out loud, isn't it?

Afraid

Nyt se koitti tai oikeastaan jo eilen. Päätin ihan omaksi hyväkseni, etten pyri 43 kiloon, enkä 45 kiloon  enkä 47 kiloon. En pyri mihinkään 'kiloon'. Oikeestaan, olin varmaan tehnyt päätöksen alitajuisesti jo kauan sitten, mutta eilen se putkahti mieleen. Joten otan noi turhat asiat pois tosta sivusta. Saatan joskus laittaa jotain muuta sinne, jotain kivaa. EN painoja pituuksia tai muuta turhaa.

Pappadappadaa.. taas sitä mennään. Mua pelottaa eräs ihminen. Ei, se ei oo mitenkään kauhistuttava ulkomuodoltaan eikä persoonaltaan, vaan mä pelkään siinä sitä, mitä se voi tehä mulle, henkisesti. Yks väärä sana, liike, katse, äänne, ele ihan mikä vaan, saa mut horjumaan pahasti. Mun sydämen itkemään ja pelkäämään, vaikka ei välttämättä olis syytä. Eikä se luultavasti tarkota sitä, mutta kaikki mitä on tapahtunu meijän välillä, on saanu mut täysin sekasin ja hämilleni.

Pelkään eniten ehkä just sitä, että hetken sieltä tulee jotain kivaa kuten sen ihana hymy, kauniit silmät, joita rakastan, kattoo muhun ilman vihaa tai pehmeet huulet kertoo innostuneesti hyvin/huonosti menneestä kokeesta. Noita hetkiä ei voi muuta kuin rakastaa.

 

Taustalla kuitenki pelkään koko ajan millon se vaihtuu vihaisen oloiseen hymyn vastakohtaan, paheksuviin silmiin, jotka katsovat kuin olisin maailman vihatuin ihminen, nyrpistyneisiin huuliin, jotka puhuvat sadan vuoden katkeralla hiljaisuudella.

Kerran näin unta, että kyseinen henkilö ja minä oltiin istumassa jollain puiston penkillä ja hän sanoi mulle, että: '' Anteeks, että oon ollu ihan tyhmä''. Ja anto suukon mun poskelle. Pusun saatuani, hymyni oli niin leveä, että se ois voinu ylettyä vaikka afrikkaan asti. Se oli ihanin uni, mitä oon ikinä nähny. Se oli niin todentuntuistaki, että tietenki menin aluks luulemaan(toivomaan), että se on totta. Paras osuus oli se pusu tietenkin. Tuntu, että olin oottanu sitä pusua sata vuotta. Unessa odotus on ohi, mutta todellisuudessa odotan sitä pusua, vaikka en sitä koskaan saiskaan.

Ei ole kyllä vaikeeta arvata kenestä puhun. Pariin miljoonaan kertaan tässä blogissa mainittu, hups.

Aika kuluu ihan siivillä ja mun olis pitäny tää aika tehä ihan jotain muuta, mutta tää kirjottelu venyy aina kauheen pitkäks. No nyt nukkumaan ja teen ne asiat sitten huomenna.

Silence I love you

Harmittaa, koska en voi puhua mun kavereille enää, jos mua painaa joku asia. Haluaisin, mutta se on parempi olla vaan hiljaa ja yksin. Mulla ois ihan keuheesti kaikkee asioita mitä haluisin kavereiden kanssa jutella ja pohtia, mutta en voi enää. Meinaan useesti ruveta juttelee tietyille henkilöille mua painavista asioista tai jostain muustakin, mutta nykyään yleensä mietin hetken ja sitten annan asian vaipua unohduksiin. Tai en ainakaan tuo ajatusta ihmisten ilmoille. Oon vähentäny myös kavereiden kanssa olemista, se on ollu helppoo, koska ei ne kauheen useesti pyytele mihinkään. Ainakaan enää. Tosin yks mun aika uus tuttavuus pyytää mua aika usein jonnekkin. Ihmettelen syvästi miks.

Ihmettelen myös, sitä miten jotkut ei osaa koskaan olla hiljaa tai olla hiljaisuudessa. Hiljaisuus on ihanaa, hijaisuudesta pitää joskus osata nauttia. Ei aina tarvii olla musiikkia ja hälinää. Saisinpa jo oman huoneen ni saisin olla rauhassa. Toiset kun ei osaa arvostaa hiljaisuutta. Ja kyllä kavereiden kanssakin täytyy osata olla vähän aikaa hiljaa ja olla herpaantumatta siitä että tulee tauko puheeseen. Mitä se haittaa? Kai sitä pitää välillä hengähtää. Tilanteen voi halutessaan tulkita joko postitiiviseksi tai nagatiiviseksi, ihan miten haluaa. Ite aina sellasen tilanteen tullen mietin, että kummallahan tavalla kanssaolijani hiljaisuuden tulkitsee. Jos henkilö on seurustelu kumppani niin musta on ihanaa olla hiljaa toisen lähellä, olla vaan hiljaa ja kuunnella sydämen tykytystä.

Noniin, ei ois pitäny ruveta ajattelee miten ihanaa on olla toisen vieressä ja kuunnella sen sydämen ääntä. Mielen valtaa heti alakuloisuus, kaipaus, yksinäisyys ja tietenkin exä tulee mieleen. Oon muuten huomannu, että oon välttäny exä sanan käyttämistä, koska en haluu myöntää vieläkään, että se on ohi. Nyt meinasin vaihtaa ton sanan, mutta antaa olla. Olkoon se protesti omaa päätäni vastaan.

Ja mitä on ne kaikki perustelut, että miks on kivaa/hyvä olla sinkku.

1. Saa flirttailla. No eikö sen seurustelukumppanin kanssa flirtaillu oo kivempaa. Musta ainakin.

2. Ei tarvii ilmotella menemisistään. Ei mun tarvii ilmottaa, jos oon sen kanssa menossa tai se on mukana. Ja ei mua muutenkaan haittais ilmottaa, että meen kaverin kanssa ostoksille.


3.Oma aika. Kuka sitä tarvii? Haudassa on omaa aikaa riittämiin, voi pohdiskella niitä yhteisiä hauskoja aikoja sitten. Eiköhän sitä omaa aikaa voi järjestää, vaikka ois suhteessa.

Ja onhan noita vaikka ja mitä..

Ps. Kaikkea ei kannata ottaa ihan kauheen vakavasti kuitenkaan, mutta oon tosiaan tota mieltä kärjistetysti tietenkin..

Aiheet meni nyt kyllä ihan kauas pois siitä mitä oli aikomus kirjottaa, mutta ei se mitään.

En voi käsittää, miten ihanaa on vaan pitää toista kädestä.

Pull yourself together.

Mun olis pitäny lähtee kaverille jo tunti sitten, mutta täällä mä vaan kotona. Ekaks lähtö pitkitty sen takia, koska söin jotain mitä ei pitäny(ei ois haitannu syöminen, jos oisin syöny jtn kunnollista), sitten jouduin odottamaan pitkän ajan ennen ku pääsin lähtemään lenkille. En oo näköjään päässy vieläkään yli siitä 'huono' ja 'hyvä' ruoka jaottelusta. HUOH.. mutta ainakin syön normaalia terveellistä lämmintä ruokaa. Ja tarina jatkuu eli ennen lenkkiä menin vessaan katoin peilikuvaani ja rupesin itkemään. Siinä taas meni lisää aikaa. Sitten lihaskuntoa tehdessä rupesin uudelleen itkemään ja vähän aijan päästä taas uudelleen ja uudelleen. Ja nyt taas, vaikka oon käyny lenkillä ja tehny, vaikka mitä. Musta tuntuu taas siltä eli turvonneelta läskipallerolta.

Mun täytyy pitää mielessä, että se tunne ei luultavasti kestää enempää ku tän päivän. Ja vaikka mua houkuttaakin jäädä kotiin, niin menemällä kaverini luokse voin haastaa tän ahdistuksen tunteen. En saa antaa sille valtaa enää.

Nyt en kirjottele enempää, koska täytyy kerätä itteni ja lähtee.

Love kills

I'm

PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.

I'm being told lies.. 

I'm paranoid..

Mistä mulle on tullu tää kauhee vainoharhasuus? Mun pääkoppa keksii ties minkälaisia salaliittoteorioita ja juonia mitä muut suunnittelee mun pään menoks. Ja mä kaiken lisäks uskon niitä, kunnes toisin todistetaan. Tänäänkin tuli sellanen tapaus, että kerkesin jo kuvitella ties mitä, kunnes sain tietää asiasta lisää. En tosin oo ihan varma uskonko sitä. Mun täytyy nyt oikeesti tehä tälle jotain, rauhottua ja olla ihan normaali.

Vainoharhasuus ja muut seikat on tehny musta vähän sulkeutuneen, en puhu ihmisille kauheesti enää musta tai mitä mulle kuuluu. Mulle tulee sellanen olo, että mun kertomia juttuja käytetään mua vastaan. Näin on tapahtunu pari kertaa, mutta se on varmaan ollu pelkkää sattumaa, toivon niin. Mä en  uskalla kysyä onko se niin, koska, jos se ei oo niin, ne sais vaan lisää tietoo mua vastaan. En mä voi oikeesti ajatella näin. Mun täytyy ajatella järkevästi. Ei kellään oo salaliittoteoriaa mua vastaan, ei tietenkään. Ton sanominen saa kaikki uskomaan, että mä uskon et kellään ei oo mitään juonia mua vastaan.  Nyt oikeesti mun täytyy lopettaa liika ajattelu.

Oiskohan aika mennä unille...

You shook my world and flipped it upside down

En
     saa
           ajatuksia
                         pois 
                               susta.

En jaksa ottaa vastaan kylmyyttä I:ltä, mutta mun on pakko. Se ei oo reilu mua kohtaan.
Tarviin jotain siltä. Sen pitää antaa mulle jotain, jotain.  

Vastauksia?  

Tarviin sulta vastauksia, anna mulle ne, oo kiltti. Älä kiduta mua enää, en kestä. 

Estoy tanta, frágil una equivocación! No estoy nada para ti. Te amo y tú me odias.

 No es facil a querer alquien. Sí, yo sé.  Estoy patético. Me quiero morir ahora.

Is this real?

Tänään oli ihana syksyinen ilma. Vähän piristävä viileys + aurinko = ah! Oli niin ihana käyä lenkillä. Musta on tuntunu oudolta monta päivää. Oon ehkä, luultavasti, mahdollisesti ollu onnellinen?  Aina välissä on ollu sellasia päiviä, millon musta on tuntunu toivottomalle ja oon purskahtanu/ halunnu purskahtaa itkuun ja romahtaa lattialle ilman syytä.

 Ei, en oo ollu onnellinen. Ei se oo mahollista! Ilosen voisin luultavasti allekirjottaa, mutta toi sana onnellisuus kuullostaa kaukaiselta ja oudolta. Mitä se onnellisuus on? Hyvää oloa? Uskoa, että kaikki järjestyy? Tunne siitä, että itsellä on jokin tarkoitus? Jokaiselle se tarkottaa varmasti eri asoita. Tietyt perusasiat on kuitenkin kaikille luultavasti siinä onnellisuus-listan kärjessä, vaikkapa terveys ja läheiset.

Nykyään on kiire koko ajan, stressiä pursuaa jokaisesta ilman suunnasta, enkä muista iloita pienistä ihanista asioista: halauksista, hymyistä, kivasta ilmasta..

 
Mun pitäs oppia ajattelemaan positiivisesti, oikeestaan kaikkien pitäis. Jos päivä on menny ihan päin vessanpönttöä, hehe niin ei se auta, että rupeen toistaa itelleni miten oon taas epäonnistunu ja kuinka huono oon, koska en pystyny olla syömättä keksiä tai otin pari liikaa. Kaikille käy niin varmasti joskus. Se, mitä mun pitäs ja kannattas tehä on oottaa seuraavaa päivää ja yrittää uuestaan. Se on tosi vaikeeta, sillä hetkellä ku ahdistaa, mutta mun pitää vaan koitta kestää se ja en ainakaan toistaseks siihen oo vielä kuollu. Ahdistus menee ohi.

 Okei, nyt lopetan tän jauhamisen, en kestä enää yhtäkään onn******** tai iloisuus löpinää. En taijakkaan olla optimisti? Oon koko päivän miettiny näitä asioita ja täyty ne jonnekkin laittaa pois mielestä. Ehkä nyt saan unta? Se, joka keksii ajatusten katkaisimen, myöntäsin sille nobelin-palkinnon samantien ja sais mut ikuiseks orjaks, eiku..

 

Your fingertips across my skin
The palm trees swaying in the wind
Images

You sang me Spanish lullabies
The sweetest sadness in your eyes
Clever trick

I never want to see you unhappy
I thought you'd want the same for me

Goodbye, my almost lover
Goodbye, my hopeless dream
I'm trying not to think about you
Can't you just let me be?
So long, my luckless romance

I knew you'd bring me heartache
Almost lovers always do

I cannot go to the ocean
I cannot drive the streets at night
I cannot wake up in the morning
Without you on my mind
So you're gone and I'm haunted
And I bet you are just fine
Did I make it that easy
To walk right in and out of my life?

I simply destroy it all.

Piristävä lenkki takana. Se ois saanu olla pitempikin, mutta nyt ei valitettavasti ollu aikaa. Tekosyitä. Kesällä oli niin paljon enemmän aikaa kaikkeen. Tuhlasin kesänkin kaikkeen turhaan eli ahmimiseen ja oksentamiseen. Kraah. Oisin voinu olla paljon järkevämpi sillon, mutta olihan mulla sillon vähän kaikkee muutakin sotkua sekottamassa mun päätä. En oo koskaan seonnu niin pahasti.

Lenkillä tulee tosiaan mietittyä kaikkea. Ois tosi kiva jos saisin jotenkin nauhotettua mun ajatukset siinä samalla, että voisin kuunnella ne jälkeenpäin, koska unohan kuitenkin aina suurimman osan niistä. Mulle tulee aina jotain järkevääkin älyttyä ja ajateltua. Tänään vai eilenkö se oli, mulle tuli mieleen, tai musta tuntu et en tee tätä kaikkee itteni takia. Musta tuntuu, että haluan näyttää kaikille niille, jotka on käyttäny mua hyväks, vahingoittanu mua ja heittäny suolaa haavoihin. Plus muu shaiba.

Tässä on tullut mietittyä, että mikä mussa oikein on vikana? Aina mut on jätetty yksin, hyljätty tai muuta, vaikka oon ainakin omasta mielestäni ollut hyvä ystävä ja aina haluan auttaa, jos joku tarvitsee jotain. Mua tosin ymmärretään väärin aika usein. Mun sosiaaliset taidot ei ole mitään kymppiä eikä ehkä ees kuutosta. Oon ujo ja sekös on mahtava aines kaiken tuhoamiseen.

 Oon huomanut myös, että mun kaverit ei useinkaan uskalla sanoa mulle asioita suoraan, mikä on tosi ärsyttävää. Johtuuko se siitä et ne tietää et oon herkkä? Vai mitä peliä tää on? En mä kuole, jos saan palautetta, vaikka jos joku mun piirre on ärsyttävä jonkun mielestä ja se ois korjattavissa, asiasta sanomalla, miksi sitä ei voi tulla sanomaan. En usko, että rupeen itkee siitä, vaikka oonkin herkkä. Tekis mieli huutaa kaikille, mutta musta tuntuu, että se ei muuttais mitään. Oon nimittäin sen jo kerran tehnyt eri kavereille tosin, nykyään ex-kavereille. Ja jätin sen huutamisen, sanoin sen vain päin naamaa. Eipä auttanut.

Kaikesta sosiaalisesta epäpätevyydestä huolimatta, oon jotenkin onnistunu pitämään mun nykyiset ystävät joten kuten, eikä ne luultavasti oo juoksemassa mua karkuun. Saattaa kyllä olla et ne juonii jotain Eksytä 'mun nimi' - projektia. Taidan olla vähän vainoharhainen. Sitä se jatkuva hylkääminen tekee. Outoo sinänsä, että uskallan melko paljon kuitenkin puhua mun asioista mun kavereille tai en oo sillei emotionaalisesti sulkeutunu, äh kukaan ei varmaan ymmärrä mitä selitän. Mun pitäs olla ihan suu supussa mun asioista ja oon tässä jättäny sanomatta aika monta juttua jo eli hyvin sujuu tää 'hiljeneminen'.

Kohta vois, vaikka ruveta tekee läksyjä. Oikein aikanen alotus, NOT.

Fitspiration

Tuntuu jotenkin, että oon taas kahen vaiheilla. Haluan laihtua olla pienempi, toisaalta haluan olla lihaksikas. Haluan olla molempia, mutta se ei taida olla mahdollista samaan aikaan? Äh, en tiiä. Tuntuis jotenkin paljon helpommalta lopettaa syöminen ja  laihtua sellaseks pieneks ja sit syyä vaan sen verran et ei lihois. Mut sit mulla ei ois lihasta. Vaikeeta tällänen.

Oon kattellu vähän kuvia fitnessmalleista, ja on tullu vastaan sellasia miltä haluisin näyttää, joissa ei oo liikaa lihasta eikä ne näytä 'miehiltä'.

1. Eka on sellanen ''ei kauheen'' treenattu, koska tää ei taija olla ees fitnessmalli, mutta mielelläni ottasin ittelleni tollasen vartalon!

2. Vatsa ja kädet näyttää hyviltä ja ne on musta tärkeimmät. Tästä näkee melko huonosti.

3. Toisiks paras näistä! Aah! Mun mielestä tässä säilyy naisellisuus vielä aika hyvin, vaikka mun mielestä toi on hyvin treenattu kroppa.

4. Mun ehdoton suosikki on tässä! Tästä on pakko laittaa useampi kuva koska noissa kahessa ei näy se lihaksikkuus niin hyvin.

5. Myös aika kiva, mut jotenki toi naama ärsyttää. Se ei kyllä liity mihinkään mitenkään.. Vatsat jees ja kädet samaten.

6. Nyt tää on viimenen mä lupaan. Heh, mutta noh tää on kyl aika paljon treenattu tavallaan, mut silti jotenki tykkään tästä. Noi kädet varsinki on just kivat haluun tollaset. Reidetkään ei näytä tässä pahalta yhtään.

Kaikilla oli just sopivasti lihasta käsissä ja vatsassa. Ekalla ois tosin saanu olla enemmän erottuvat käsilihakset. Oonpas vaativa. Miks mulle ei vois tulla tollasia vatsalihaksia, jos sanoisin ''NYT!'' Toiveajattelua..

Tein tänään sellasen fitness suunnitelman. Laitoin kaikki syömisajat, lihasliikkeet, harjottelun kestot  ja päivät sinne yms. Toivottavasti seuraan sitä orjallisesti. Pitäs varmaan lahjoo itteni, jotenkin. Mikähän vois olla hyvä tapa saaha mut tosi motivoituneeksi? hmm..

Jätän suosiolla angstauksen pois tästä postauksesta. En halua nyt miettiä I:tä enkä muutakaan masetavaa.

Not strong enough, not good enough. When can I say I'm enough?

Mun päivä meni ihan hyvin aluksi. Käytiin kaverin kanssa yhessä kivassa paikassa ja sitä tuli tosi hyvä ja ilonen mieli. Kuitenkin kotiin päästyäni koko päivän ilosuus meni ihan harakoille. Tein jotain, mitä kadunkadunkadun. En halua kirjottaa sitä, koska ärsyttää niin kamalasti. Sen pystyy kyllä ihan hyvin arvaamaan.(Ei, en oksentanu, olis kyllä pitäny.) Kauhee ahdistus iski ja on vieläki. Mun täytyy vaan pysyä pois vessasta ja oottaa kiltisti huomiseen, että voin mennä lenkille ja tehä lihaskuntoo. En jaksa oottaa. Haluun jo lenkille! Tuntuu läskiltä, hyi yäk! Miks mä pilasin kaiken.Kai mun pitäs kuitenkin olla ilonen, että en oksentanu.

Musta tuntuu niin yksinäiseltä. Musta tuntuu, että oon menettäny kaiken. Minkä kaiken? Eihän mulla koskaan oo ollu mitään. Paitsi.. No, sitäkään en voi enää sanoo mun omaks. Ärsyttää tämmönen angstailu, mut aina ei voi voittaa. Kaverit varmaan aattelee jo et 'Get over it!'. Ei ne taija ymmärtää et oon yrittäny ja yritän vieläkin. Koko ajan! joka helvetin sekuntti!

 Juuuh, lässynlää blablabla.. ehkä lopetan tän nyt ihan suosiolla tähän. 

Things chance doesn't mean they get better

Pää tursuaa ajatuksia, joita haluisin tänne purkaa. En vaan osaa laittaa niitä oikein ja siks mun on vaikee kirjottaa tänne. Yritän kuitenki jotain sopertaa.

Eilinen oli sekä ihana että kamala. Olin vähän juhlimassa ja siellä oli myös I. Ku se ilmotti et tulee sinne ni hypin ja pompin riemusta. Pelkäsin kuitenkin et pilaan taas kaiken. Noh, niinhän siinä tais vähän käyä. Tosin se oli vasta loppuillasta ku rupesin tyhmäilemään ja onneks en ihan kauheen pahasti kuitenkaan. Parempi tosin ois ollu jos oisin ollu kunnolla ihan koko illan. Paras hetki eilisessä oli ku sain halata I:tä. Olin niin onnellinen, että rupesin itkemään. Voi mua tyhmää herkkää tyttöä. Ärsyttää olla herkkä. Itken ihan liikaa, en jaksa sitä. Tänään itkin ihan yhtäkkiä ilman syytä. Hetken päästä käperryin sänkyyn ja itkin lisää. Avasin telkkarin itkin taas. Huoh.

En pysty olemaan erossa I:stä. Kaivan itelleni kuoppaa. Jos nään sen ni en mä pysty kävelee toiseen suuntaan. Meen heti sinne missä se on. Ketäään ihanempaa ei voi olla, ei ketään yhtä kaunista.Mun ei pitäs antaa itteni luulla mitään, mut äh mä niin haluaisin et se ois mun.

Eilen mun teki mieli oksentaa pitkästä aikaa, mutta en tehny sitä. Kohta oon ollu kuukauden oksentamatta. Jee! Toivottavasti tää jatkuu tällein. Tunne vuoristorata sais kyllä tasaantua. Ekaks oon ilonen, sitten oonkin jo itkemässä ja sit taas en tunne mitään ja sit taas oonki surullinen blablabla..

Everywhere I'm looking now
I'm surrounded by your embrace
Baby I can see your halo
You know you're my saving grace

You're everything I need and more
It's written all over your face
Baby I can feel your halo
Pray it won't fade away

 

I've been such a fool

Miten mä olenkin ollu näin tyhmä. Nyt oon vasta pikkuhiljaa ruvennu tajuamaan, että oon tuhlannu monta kuukautta ihan turhaan ruoan miettimiseen ja välttelemiseen. Älysin myös syyn tai osasyitä, miks mä 'hairahduin' tällaseen, mikskä sitä nyt kutsuis syömisvammailuun? Suurin syy taitaa liittyä mun perheeseen, mutta siitä en viitsi sanoa sen enenpää. Alunperin mun piti vaan pitää jotain urheilupäiväkirjantyylistä blogia, mut siitä tuli jotain muuta. Kirjoitin oksentelusta ja siitä kuinka lenkit piteni yhestä ja puolesta tunnista viiteen taikka kuuteen tuntiin, pidin paastopäiviä ja ahdisti koko ajan. Ahdistaa mua vieläkin, mut se ei oo niin nyt paha, ehkä. Tosin mulla on sit kaikee muuta paskaa koko ajan päässä et niissä on ihan tarpeeks mulle.

Nyttemmin pyrin lähinnä saamaan lihaksia, en laihtumaan. Toki ajattelin päästä tavoitteeseen terveellisesti, mutta saa nähdä miten käy. Ei taija olla kovin realistista säilyttää lihakset ja painaa 43? :D I think it stays as a dream. Painoa en ainakaan aijo nostaa takaisin. En ikinä. Vammasta ku vaaka on nyt rikki tai jotenkin seko? En luota siihen ni en tiiä paljonko painan nyt :( Vältän myös herkkuja vielä ja lämpimiä ruokia ja muita 'ei turvallisia' ruokia. Alan kirjottamaan tähän blogiin enemmän kaikkee muuta mitä oon tehny, en syömisestä välttämättä tai en oo ihan varma vielä. Saattaa olla, että tulee vahingossa kirjotettua, heh. Täytyy pysyä positiivisena! Tai yrittää ainakin..

Tänään ymmärsin myös, että yks tyyppi, jota luulin mun ystäväks on/oli just päinvastasta. Se ei oo muuta tehny ku käyttäny mua hyväks aina tilanteen tullen ja mä oon menny halpaan. Onneks se ihminen ei oo enää mun elämässä. Ei olla pitkään aikaan oltu missään tekemisissä ja tavallaan tiesin koko ajan mitä kaikkee se oli mulle tehny, mutta tänään mä sen älysin. En ikinä enää halua olla missään tekemisissä sen henkilön kanssa. Vihaan sitä. Ja mua kaduttaa se miten tyhmä mä oon ollu ja sinisilmänen. Oon ollu myös ihan liiiiian kiltti. Tästä lähtien pidän puoliani tai ainaki yritän, vaikka se onkin mulle tosi vaikeeta.

Musta jotenkin tuntuu, et en jaksa käyä sillä psykologilla enää. Haluan kyllä, mutta en tiiä mistä nyt kiikastaa. Meen kuitenkin ens viikolla. Tässä on ollu kaks tai kolme viikkoo taukoo. Saa nähä miten käy. Nyt kyllä täytyy mennä nukkumaan, Adios!

''I need to change my lifestyle and become more fit,

toned, and healthier over all.

I know I may never look in the mirror and be satisfied, 

and that's human nature.''

 

PS. Sit joskus jos saan tollasen vatsan ni voin laittaa kuvia :D Jos sitä ikinä tapahtuu.. En oo mun pömppämahan takia viittiny muuten laittaa mitään kuvia, tosin ilman et kasvot näkyy. Inhoon mun reisiä ni niistäkää ei oo voinu mitään laittaa. Ehkä joskus.

You say I'm important to you. Please, don't say it if you can't show it

Mulla on tässä ollu vähän taukoa. On mulla ollu vaikka mitä kirjotettavaa, mutta en oo jaksanu tai saanu aikaseks kirjottaa mitään, enkä pahemmin kommentoidakkaan :/ Nytkään ei oo oikein huippu olo. Mulla on ihan kauhee väsymys ja uupumus. Oon kuluttanu aikani treenaamiseen ja lukemiseen.

 

Tänään päätin alkaa juomaan proteiinijauhetta. Tuntuu oudolta käyttää sellasta, koska oon aina ollu vastaan kaikkee 'ei luonnollista'. Toisaalta oon ollu lääkkeitäki vastaan, mutta nyt suorastaan en jaksa oottaa et saisin seuraavan. Vai onkohan se addiktio? :D No ei. Miten samassa painossa jumittamine tuntuukin niin ärsyttävältä, paitsi jos se ois sopiva ni sit se ei tietenkään haittais.

Miks ihmisten pitää tehä asiat niin hankalaks. Vituttaa tällänen. Miks jotkut näyttä tunteita liikaa ja jotkut ei sitten osaa ollenkaan.. Argh. Menee hermot tälläseen. Tarviin vastauksia. Tästä ei muuten tuu yhtään mitään. En jaksa kirjotella kauheesti joten kuvat kertoo.

For you my dear, even though I know you hate it:

But you've already forgotten.

Why you just don't.

Monsters haven't win me yet. Seems they have won you.

Why are you so scared to let the monsters go?

Once again a big question on my mind

Waiting for to be answered

Deep down inside

Realizing

I manage to kill myself

Before, I get the answer

Mua pelottaa, mutta en tiedä mikä.

'EN

JAKSA

ENÄÄ hengittää. Minun on lakattava puhumasta! En pysty muuttumaan olemattomaksi!'

Kädet. Niistä mä tykkään, mun käsistä. Mun kädet on ihan ok. Tosin tarkotan käsivartta, en vaan 'käsiä'. Niin, ainut asia mussa mitkä on ihan ok, siedettävät. Näin ollen voinkin kysyä itteltäni MIKSI MÄ TUHOON MUN KÄDET. Et saa! Lopeta!

Kättä polttaa, siru on varmaan jääny sisälle. Tarviin jotain kylmää. Hainkin pakastimesta jonkun jääpussin. Ah, käsi huutaa hallelujaa. En tee tätä enää ikinä, enen. Toivon, että en.

Eilinen oli outo. Oisin voinu kuolla, mut se ei hetkauta mua yhtään. Aamulla, joku psykologi kysy et säikäyttikö se asia mut. Mä vastasin et ei. No ei se mua säikäyttäny yhtään. Oikeestaan en oo mitään mieltä siitä. En kirjota eilisestä enempää, en halua et mut tunnistetaan.

Mua pelottaa joku asia, mutta en tiiä mikä. En oikein tiiä et mitä mä nyt tunnen, en kyllä varmaan mitään. En oo varmaan tienny pitkään aikaan. En tiiä mitään. Mulle kaikki on ihan sama. Haluan. Olla. Näkymätön. Miten se onnistuu. NO EN TIEDÄ.

Oon ollu melko tyytyväinen tän viikon syömisiin. En ole ahminut. En itseasiassa muista millon oon viimeks ahminu. Hyvä niin. Musta tuntuu, et ahmimiset on mun osalta ohi.

Ruoka ei maistu, vaikka aloitin tekemään tosi hyvää ruokaa äsken. Huomasinki et eihä mun tee mieli mitään. Laitoin kaiken siis takaisin kaappiin. Koitin kyllä väkisin syyä omenan, mutta ei niin ei.  Tänään en siis taida syödä enää tai edes yrittää. En jaksa. Voisin, vaikka lueskella yhtä tosi mielenkiintoista kirjaa. Sofi Oksasta! Jep, niin mä teen.

I'm a mess who's dying inside

Mitä mulle on tapahtunu. Viime torstaista lähtien musta ei oo tuntunu oikein yhtään miltään. Tunneko mä enää mitään. On tosin ollu helpompi olla kavereiden kanssa. Tää tuntuu ihan oudolta. En välitä oikein mistään, mulle on ihan sama et mitä mulle käy. Laihtumisesta en kuitenkaan ole päästänyt irti ja oon laatinu tiettyjä sääntöjä tähän touhuun ja ajattelin et laihutan niin terveellisesti ku pystyn(nii just), saa nähä mitä siitäki tulee.  Joka tapauksessa aijon tavoitteeseeni päästä!

Uudet säännöt:

1. Ei missään nimessä saa oksentaa(se on huijausta!) vaikka ois kuinka kauhee olo niin EIEIEI
2. Jos syön niin jaan ne kolmeen osaan eli saan syyä 3 kertaa päivässä KORKEINTAAN, mielummin ei yhtään mut se on aika harvinaista nykyään tälläselle ahmatille... JA alle 800kcal !
3. Ei syöntiä kello 19.00 jälkeen
4.Pitää syödä terveellistä ruokaa eli ei herkkuja.
5. Lasien rikkominen käteen = kielletty. Siitä jää vaan rumia arpia. Viime viikolla vuoti toi yks aika pahasti ja siitä jää taas niin ihana ruma arpi, että ei hyvänen aika..
6. Pureskele ja sylje kaikki 'ei toivottu'.

Saa sit nähä et miten tää sujuu. Oon viimeaikoina harrastanu tota pureskelua ja sylkemistä aika paljon. Se on jotenki helppoo, vaikka taitaa siitä jotain kaloreita silti tulla :/

En jaksa nyt kirjottaa enempää, en oo saanu ajatuksia selvitettyä mihinkään suuntaan..