Eilen sain poltettua 600 kcal lenkillä ja sit tein lihaskuntoo, se tuntu niin hyvälle että aijai. Sen jälkeen söin vaan 210 kcal eestä raejuustoo, tonnikalaa ja porkkanaa. Illalla sitten hupsista söin puolikkaan pitsan. Sen jälkeen tuli ihan kauhee olo, mutta sain pidettyä ahdistuksen kurissa tällä kertaa sillä tiedolla että huomenna(tänään) polttaisin ne pois juoksemalla. Ennen pitsan syöntiä olin jotenkin onnellinen tai en tiiä oikein. Mulla oli sellanen fiilis et mun täytyy elää eikä miettiä mitään turhia kaloreita ja että oon kaunis tälläsenä jne. Arvaten, se kesti vaan sen hetken sitten. Äskön tein myös lihaskuntoa(sixpackia ootellessa) Ja nyt tuntuu hyvältä, ah.
Oon tullu siihen tulokseen, että nyt mä lopetan tän turhan vammaamisen ja alotan oikeesti liikkumaan ja syön terveellisesti. Eihä nää lupaukset koskaan pidä, mutta musta tuntuu et nyt tää voiski onnistua. Kohta alkaa koulu ja sanoin et pidän loppuloman vähän 'vapaata' tästä syömisvammailusta, mutta hups miten kävikään :D Noh, mutta tää on kuitenkin ihan eri asia!
Oon huomannu että aina lenkillä vaikka se kestäs 3 tuntia nii ajattelen koko ajan I:tä, mutta outoo että se ei oo saanu masennettua nyt tällä viikolla kauheesti. Oon kyllä koko ajan vähän apaattinen, mutta kuitenkin pystyn elämään suht hyvin nyt. Se on sitten eri asia ku nähään pakosta koulussa, että mitä sitten käy.
Mä haluun olla pieni. Söpö, sulonen sellanen, josta joku pitää huolta. Haluan olla kevyt.
Hyvä jos I:n ajattelu ei ole nyt masentanut sua! Ja jos samassa koulussa olette, niin eiköhän sen näkeminenkin pikku hiljaa sitten ala helpottua. Tsempit sinne ja onnea sixpackin hankintaan, kyllä sä pystyt siihen! :)
VastaaPoistaSen näkee sitte, mutta kai mä selviän pienellä avustuksella. Ja kiitos! Kannustus tuleeki tarpeeseen aina välillä :)
VastaaPoista