The story of us looks a lot like tragedy now

Tervetuloa uusi piristys eli lukija! Edes jotain hyvää tähän päivään, menny ihan huonosti tää ja eilinen päivä. Ärsytys on suuri, sillä pilasin hyvin onnistuneen treeniputken ahmimalla ja juomalla. En taida koskaan oppia. Mun ei kuitenkaan kannata jäähä rypemään tähän itsesääliin vaan odottaa huomista ja jatkaa aherrusta. Olin niin ylpee itestäni, mutta arvatenkin tällänen pullukka ratkee ahmimaan. Niinpä tietysti. Taas kaksi päivää kauenpana tästä:

En oikein tiiä itkettääkö mua vai mikä nyt on. Oon tässä jo meinannu pari kertaa ruveta itkemään. Ekaks hymyilen ja sitten mua itkettää. Itkettää, mutta en pysty itkemään. Oon itkeny itteni kuiviin nähtävästi. Ei siis ollu yhtään yllätys et se mun 'onnellisuus' kestää vaan hetken. I on taas sekottamassa mun pään ja sitä rataa. When does this hell end?

Yritän pysytellä poissa keittiöstä, koska tää päivä on menny muutenkin päin seinää niin mulla jumittaa päässä sellanen ajatus, että voisin muka ottaa jotain. Eihän se niin mene, mitä vähemmän syön sitä parempi. Nyt täytyy vaan pysyä lujana! Mä pystyn olla ottamatta mitään.