Pienet polut ranteessa ei johda mihinkään.

Vihdoin olen tainnut tajuta, että itseäni vahingoittamalla en saa oloani paremmaksi, vaikka se sillä hetkellä hyvältä tuntuisikin. Nyt olen ymmärtänyt (toivottavasti lopullisesti) lopettaa sen. Voisipa ne pyyhkiä pois, mutta ei. Ne säilyy siinä ja pysyy, ehkä haalistuu jonkin verran ajan kanssa. En  anna enää uusien väärien polkujen vallata ranteita. Kadun niitä.

On aika opetella sanomaan ei. Miksi se on niin vaikeaa. Olen hankkinut itselleni pahaa oloa vain pienellä sanalla, jota en välttämättä olisi halunnut sanoa. Sanomalla ei minusta tuntuu, että loukkaan jotain toista, mutta totuus on, että loukkaan itseäni vielä enemmän. Viime viikolla onnistuin sanomaan ei melko hyvin, mutta nyt taas se alkaa olemaan hankalaa ja tunnen syyllistyyttä. Minua pyydettin keskustaan, menin ja lähdin melko nopeasti. Minulla oli kauhea olo siellä joten oli pakko sanoa ei, en jää. Tunsin siitä syyllisyyttä, mutta näyttää siltä, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan. Nyt täytyy vain muistaa, että menen oman mieleni mukaan, jos haluan mennä menen, jos en en mene. Sounds simple, but it isn't. I'll try anyway.