Mitä?

Tuntee niin paljon että sille ei oo edes sanoja on todella ärsyttävää. En tiiä onko tää joku naisten kirous vai mitä. Onko miehet oikeesti niin tunteettomia ja ''vähä älyisiä'' mut toisaalta kun on näitä ''tarinoita'' kun miehet on iha in loove johki naisee ni kai se nyt osottaa toisin? Tai siis et se osottaa sitä että ne pystyy tuntee kuitenki aika paljon jos ne rakastaa naista iha koko sydämestään kuitenki. Tuntuu että mun ajattelu on iha jostai toisesta maailmasta ja et edes naiset ei voi ymmärtää mua tai sit kaikki on vaa nii itsekkäitä et ne ymmärtää mut niille sillä ei oo mitää merkitystä mitä muut tuntee ja sanoo.

En tiedä mikä tarve kaikilla on olla itsekkäitä. En näe siinä mitään pointtia. Tai sitten mun ajattelutapa on vaa niin jotenkin outo kaikista muista mutta miksi ja miten. Mulle on tehty ties mitä pas*** mutta silti en kohtele muita samalla tavalla mitä mulle on tehty. Vai pitäiskö mun kans luovuttaa ja olla kusipää kaikille ja saada irti kaikki mitä lähtee?

Kirjottaminen tuntuu turhalta, puhuminen tuntuu turhalta. Mitä mä voin millekkään asialle tehdä. En yhtään mitään. Ne kenestä mä välitän ottaa mut itsestään selvyytenä tai ei välitä edes ollenkaan vaikken mä niiltä pyydä mitään takaisin. Mä tiedän etten mä muutu mutta mä sentään voin olla tapaamatta ketään mutta sekään ei tunnu oikeelta.

Don't worry.

Oon muuttunu iha kauheesti siitä millo viimeks oon kirjottanu. Oon kasvanu henkisesti tosi paljon ja melko ''lyhyessä'' ajassa. Se on paras tunne kun ymmärtää miks on käyttäytyny joskus jollain tavalla tai miks jotain on tapahtunu. Kaikella tällä on ollu tarkotus. Tuskan kautta oon kasvanu paremmaks ihmiseks. Se ei muuttanu mua ilkeeks ja itsekkääks, mikä olis musta jotenkin loogisempaa. Oon kuitenki ilonen että musta tuli sympaattinen kaikesta tästä.

Enää en aijo tappaa itseäni, viillellä yms vaikka oliski mieli maassa. Ahdistusta on mutta en ota sitä niin raskaasti ku nuorempana. Vaikka haluankin takaisin sinne ahdinkoon olen iloinen tästä tilanteesta. Haluan sinne vain siksi koska rakastan rakkauden tuskaa ja näinä lähiaikoina oon alkanu tuntee sitä taas. Siltikään se ei saa mua tekemään itelleni mitään ja tavallaan on vaan kiva tuntea sitä kun ei tarvitse miettiä itsensä tappamista, Toki sekin tulee välillä mieleen, mutta se ei ole samanlaista kuin ennen.

Mun kaveri-piiriki on muuttunu aika paljon. Mulla ei nimittäin ole kavereita haha. Ehkä yhet sisarukset on. Muut on päättäny olla tykkäämättä musta koska mulla on ollut niin hankalaa nämä vuodet kun ollaan tunnettu. Kapeakatseista porukkaa.. No ei oo mun häviö. Ja toinen syy olikin se että olen antisosiaalinen. Kivoja frendejä hei.

On sit vielä yks mut en oikee tiiä viittinks siitä mainita mitää. Diskriminoi mua nykyää koko aja ja aina se on oikeessa. EI hei oo mitää välii kamu! Chill chill...

Mitäs muuta. Yritän löytää jotain tarkotusta elämälle mutta se taitaa olla vaan se että elää. Ei halua kuolla kesken ja menee loppuun saakka millon se tuleekaan. Musta siinä on aika hyvä tarkotus elämälle plus sitten se että auttaa kaikkia ketä voi ja on kiltti kaikille  sillonki vaikka ne ei ois kilttejä sulle.

Words with no meaning
have kept me dreaming

All you never say is that you love me so
all i'll never know is if you want me
If only I could look into your mind
Maybe then I'd find a sign
Of all I want to hear you say to me

Pienet polut ranteessa ei johda mihinkään.

Vihdoin olen tainnut tajuta, että itseäni vahingoittamalla en saa oloani paremmaksi, vaikka se sillä hetkellä hyvältä tuntuisikin. Nyt olen ymmärtänyt (toivottavasti lopullisesti) lopettaa sen. Voisipa ne pyyhkiä pois, mutta ei. Ne säilyy siinä ja pysyy, ehkä haalistuu jonkin verran ajan kanssa. En  anna enää uusien väärien polkujen vallata ranteita. Kadun niitä.

On aika opetella sanomaan ei. Miksi se on niin vaikeaa. Olen hankkinut itselleni pahaa oloa vain pienellä sanalla, jota en välttämättä olisi halunnut sanoa. Sanomalla ei minusta tuntuu, että loukkaan jotain toista, mutta totuus on, että loukkaan itseäni vielä enemmän. Viime viikolla onnistuin sanomaan ei melko hyvin, mutta nyt taas se alkaa olemaan hankalaa ja tunnen syyllistyyttä. Minua pyydettin keskustaan, menin ja lähdin melko nopeasti. Minulla oli kauhea olo siellä joten oli pakko sanoa ei, en jää. Tunsin siitä syyllisyyttä, mutta näyttää siltä, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan. Nyt täytyy vain muistaa, että menen oman mieleni mukaan, jos haluan mennä menen, jos en en mene. Sounds simple, but it isn't. I'll try anyway.

Just close your eyes and pretend this is a dream.

 Itkettää. En tiedä miksi itken. Pelottaa huominen, koska näen hänet (luulavasti) Itken ainakin, jos en näe. Tiedän sen. Sisälläni on valtava kaipuu hänen ääneensä, silmiinsä kaikeen. Siinä on sitten taas selittämistä, että miksi kyyneleet.. En kuitenkaan sano sitä ääneen. En sano enää mitään tiettyjä asioita ikinä ääneen, varsinkin hänen korviltaan minun täytyy pitää sanani kaukana. Ellen murru täysin.

En saa unta taaskaan. Milloin viimeksi olen nukkunut hyvin ja ilman, että heräilisin koko ajan ja näkisin painajisia? En muista edes. Eilistä en voi laskea, koska sain rauhoittavan lääkkeen eräältä kun tarpeeksi kinusin. Halusin tietää millainen olo siitä tulisi. No nukuin sitten ainakin 15 tuntia. Ja nukuin hyvin. Aamulla oli iloinen olo, tosin vähän myöhemmin oloni vaihteli iloisesta todella oudon sekavaksi.  Ja koko päivä jatkui samaan malliin. Pidin itseäni kasassa kun näin ystäviäni. En kehdannut olla heidän varsinkaan yhden seurassa surullinen, koska emme olleet nähneet pitkään aikaan ja en halunnut pilata kaikkea. Taisin kyllä ehkä tehdä sen, sillä en jaksanut ihan koko aikaa olla normaali.

Päivän sekava olo johtui varmaan siitä etten ollut syönyt kunnolla. Olin suunnitellut edellispäivänä ennen rauhoittavan ottoa, että saisin syödä seuraavan kerran  aamulla 2 leipää outojen reseptieni mukaan. (teen aina jotain ihan ihme sekoituksia ja tungen vain kaikkea mitä löytyy) En yhtään tiedä mistä tämä tapa on tullut. En osaa syödä normaalisti, en tee leipää jossa on voita, juusto ja kurkkua. Leivässäni on salaatin kastiketta, mausteita, jugurttia, rahkaa, ruokakermaa.. mitä ikinä keksinkään. Enkä myöskään osaa syödä vähän. Jos syön syön paljon. Ateriakoot ovat hämärtyneet jo kauan sitten.

En kuitenkaan tehnyt leipiä. Otin noin 4 lusikallista rahkaa ja kahvia, sitten lähdin pyöräilemään. Minun oli tarkoitus ottaa omena mukaan, mutta unohdin. (Ihan siis sen takia etten ahmisi myöhemmin) Unohdin omena, mutten ahminut, mikä ihana tunne. En uskonut pystyväni tähän. Tuntuu, että nyt olen taas raiteilla. Lupaan itselleni, että pääsen tavoitteeseen taas. Vain tavoitteeseen ja sitten olen tyytyväinen ja lopetan tämän turhuuden.



Kuvittelin taas, että pääsen eroon viiltelystäkin. turha toivo. Nyt se houkuttaa kamalasti, kun olen kerrankin yksin, eikä tarvitse mennä sateeseen ja ukkoseen lasin kanssa. Haluan jotain parannusta olooni. Minua ahdistaa, koska pelkään. Pelkään, että välimme rikkoutuvat taas suloisen enkelin kanssa. Hän voi tehdä minulle niin paljon niin vähällä. Hän voi saada minut itkemään tuosta vain ja hän voi jopa saada minut kuolemaan.  Hyss, en juuri myöntänyt tuota, joku saattaa jopa lukea tämän.

Haluan huutaa. 

Kahvia, lisää kahvia.

Kello yksi
Kello kaksi
Kello kolme.
Kello its my fault.


Yöllä en saa sitä loppumaan
hänen silmissään itken
mutta tutuilta silmiltä 
se piti piilottaa
tiesin 
että sekin lupaus
valui hiekkaan.


Oon lipsunu ihan liikaa. Asia täytyy korjata. Aijon olla taas rakastettava(n pieni).
Uskaltauduin vihdoin jakamaan runon. Toivottavasti se on ihan julkaisukelpoinen.
Alan taas kirjoittamaan.

I got nothing for you.

Enpä oo kauheesti vieraillu täällä. Hups. No nyt yön pimeinä tunteina päätin sitten tänne eksyä.

Parikin kuukautta  menny siitä kun olen viimeksi kirjoitellu. En oo jaksanu. Ei oo tuntunu, että siitä olisi mitään hyötyä. Ei kyllä tunnu siltä nyttenkään, mutta ihan sama.

Mulla on ollu monta kuukautta päällä 'ihan sama' -vaihe. Varmaan? En tiiä, mikä mulla on ollu. Oon onnistunu tuhlaamaan about 3kk, mutta mihin? Niin siinä vasta kysymys, johon haluaisin itsekkin vastauksen. Oon ollut pimenossa, jossain tyhjiössä, jossa ei ole valoja eikä siis voi muistaa mitään koska ei näe, muistan vain tyhjää, pimeää ja mustaa.

Ehkä pienet kesän merkit on tuonu mulle vähän valoa tohon tyhjiöön, tosin aina jaksaa masentaa uudestaan kun aamulla huomaa, että kadut on täynnä lunta. Sillon menee kaikki pieleen. Heti aamusta tiedän, että päivä on pilalla.

Nyt päästäänkin mun lempi aiheeseen ku 'viralliset' höpötykset on ohi. Miten saan itteni pois tästä kaivosta, vesi on lopussa eikä vettä enää tule vaikka ryömisin pohjamudissa ettimässä pieniä vesihiukkasia. Ja vaikka siellä nyt jotai milli jaettuna miljoonalla hiukkassoluasioita oliskin ni ne  olis vaan jotai veden ystävä  hiukkasia, jotka on kiinnostunu ihan jostain muusta ku tulemasta mun ämpäriin.  Ne pisaran puolikkaat ei halua helpottaa MUN janoa. Se haluaa juottaa, jonkun uuden vedellä. Vedellä joka maistuu maailman parhaalta viiniltä, joka humalluttaa ja tekee kenestä vaan (minusta eritoten) juopon. Viekää mut vierotukseen, jooko? Jossain vaiheessa maksa pettää kuitenkin. Vai odotanko siihen asti ja sitten se on voivoi, anna kaikkes, et saa mitään.

It's quiet here today, however the silence is screaming your name.

Mulla ei oo nyt sanoja kuvaamaan mun tunteita, joten tästä tulee kuva/video postaus.

 

THE END (of my life)