Don't worry.

Oon muuttunu iha kauheesti siitä millo viimeks oon kirjottanu. Oon kasvanu henkisesti tosi paljon ja melko ''lyhyessä'' ajassa. Se on paras tunne kun ymmärtää miks on käyttäytyny joskus jollain tavalla tai miks jotain on tapahtunu. Kaikella tällä on ollu tarkotus. Tuskan kautta oon kasvanu paremmaks ihmiseks. Se ei muuttanu mua ilkeeks ja itsekkääks, mikä olis musta jotenkin loogisempaa. Oon kuitenki ilonen että musta tuli sympaattinen kaikesta tästä.

Enää en aijo tappaa itseäni, viillellä yms vaikka oliski mieli maassa. Ahdistusta on mutta en ota sitä niin raskaasti ku nuorempana. Vaikka haluankin takaisin sinne ahdinkoon olen iloinen tästä tilanteesta. Haluan sinne vain siksi koska rakastan rakkauden tuskaa ja näinä lähiaikoina oon alkanu tuntee sitä taas. Siltikään se ei saa mua tekemään itelleni mitään ja tavallaan on vaan kiva tuntea sitä kun ei tarvitse miettiä itsensä tappamista, Toki sekin tulee välillä mieleen, mutta se ei ole samanlaista kuin ennen.

Mun kaveri-piiriki on muuttunu aika paljon. Mulla ei nimittäin ole kavereita haha. Ehkä yhet sisarukset on. Muut on päättäny olla tykkäämättä musta koska mulla on ollut niin hankalaa nämä vuodet kun ollaan tunnettu. Kapeakatseista porukkaa.. No ei oo mun häviö. Ja toinen syy olikin se että olen antisosiaalinen. Kivoja frendejä hei.

On sit vielä yks mut en oikee tiiä viittinks siitä mainita mitää. Diskriminoi mua nykyää koko aja ja aina se on oikeessa. EI hei oo mitää välii kamu! Chill chill...

Mitäs muuta. Yritän löytää jotain tarkotusta elämälle mutta se taitaa olla vaan se että elää. Ei halua kuolla kesken ja menee loppuun saakka millon se tuleekaan. Musta siinä on aika hyvä tarkotus elämälle plus sitten se että auttaa kaikkia ketä voi ja on kiltti kaikille  sillonki vaikka ne ei ois kilttejä sulle.

Words with no meaning
have kept me dreaming

All you never say is that you love me so
all i'll never know is if you want me
If only I could look into your mind
Maybe then I'd find a sign
Of all I want to hear you say to me

If you’re not mine, can you at least not be anyone elses?

Syksy tulee ja sen mukana masennus. Aamuisin en millään jaksais nousta ylös sängystä ja lähteä kouluun. En jaksa puhua kellekkään, mutta jos näytän surulliselta enkä puhu, kaikki kyselee ja blablabla en jaksa vastata niitten kysymyksiin KOSKA SE EI AUTA MITÄÄN vaikka kertosin niille koko elämän tarinan miten kauhee ällöttävä ihminen oon ja miten mun elämä on täyttä paskaa. Ne vaan tokasis siihen et ''Kyllä, se siitä''. En haluu kuulla sitä. Se on valetta, ei niin tuu koskaan tapahtuu. Everything will not be alright.

Oon koko viikon saanu itteni nukutettua uneen itkemällä. Täytyy varoo, ettei porukat kuule. Ne ei saa myöskään kuulla mun toisesta harrastuksesta, johon kului tänään puoli tuntia vessassa. Laitoin musiikin huoneessani kovalle ja myös vessassa suihkun päälle. Toivon mukaan ne ei kuullu mitään. No kai ne ois sanonu jotai jos ois kuullu. Mun täytyy nyt kuitenkin päästä eroon tästä harrastuksesta. Sen jälkeen tulee ehkä hyvä olo, mutta se on kauheeta enkä halua muutenkaan jatkaa sitä.

Musta on outoo et vaikka tiedostankin tän kaiken vammaamisen syömisen kanssa ja et oksentelu ei todellakaan ole ok, niin musta tuntuu et mulla ei oo mitään ongelmaa, musta tuntuu et tän kuuluu mennä näin. Miks mä ajattelen näin? En ymmärrä yhtään mitään mun ajatuksista ja toivoisin et mun ei tarvis ajatella mitään. Ajattelu sattuu, en jaksa ajatella, haluun vaan maata sängyllä ja olla ajattelematta mitään, kuunnella musiikkia taustalla. Sitä oon tehnykki, mutta kumpa voisin jäähä siihen iäks, tai ainakin niin kauaks aikaa et kaikki korjaantuu. Kuinka kauan siihen sitten meneekään. Kuukausi..kaks..vuosi..kolme vuotta.. ikuisuus?

Roses are red, Violets are blue, she’s for me, not for you, and if by any chance, you take my place, I’ll take my hand, and smash your face.