Mitä?

Tuntee niin paljon että sille ei oo edes sanoja on todella ärsyttävää. En tiiä onko tää joku naisten kirous vai mitä. Onko miehet oikeesti niin tunteettomia ja ''vähä älyisiä'' mut toisaalta kun on näitä ''tarinoita'' kun miehet on iha in loove johki naisee ni kai se nyt osottaa toisin? Tai siis et se osottaa sitä että ne pystyy tuntee kuitenki aika paljon jos ne rakastaa naista iha koko sydämestään kuitenki. Tuntuu että mun ajattelu on iha jostai toisesta maailmasta ja et edes naiset ei voi ymmärtää mua tai sit kaikki on vaa nii itsekkäitä et ne ymmärtää mut niille sillä ei oo mitää merkitystä mitä muut tuntee ja sanoo.

En tiedä mikä tarve kaikilla on olla itsekkäitä. En näe siinä mitään pointtia. Tai sitten mun ajattelutapa on vaa niin jotenkin outo kaikista muista mutta miksi ja miten. Mulle on tehty ties mitä pas*** mutta silti en kohtele muita samalla tavalla mitä mulle on tehty. Vai pitäiskö mun kans luovuttaa ja olla kusipää kaikille ja saada irti kaikki mitä lähtee?

Kirjottaminen tuntuu turhalta, puhuminen tuntuu turhalta. Mitä mä voin millekkään asialle tehdä. En yhtään mitään. Ne kenestä mä välitän ottaa mut itsestään selvyytenä tai ei välitä edes ollenkaan vaikken mä niiltä pyydä mitään takaisin. Mä tiedän etten mä muutu mutta mä sentään voin olla tapaamatta ketään mutta sekään ei tunnu oikeelta.

Don't worry.

Oon muuttunu iha kauheesti siitä millo viimeks oon kirjottanu. Oon kasvanu henkisesti tosi paljon ja melko ''lyhyessä'' ajassa. Se on paras tunne kun ymmärtää miks on käyttäytyny joskus jollain tavalla tai miks jotain on tapahtunu. Kaikella tällä on ollu tarkotus. Tuskan kautta oon kasvanu paremmaks ihmiseks. Se ei muuttanu mua ilkeeks ja itsekkääks, mikä olis musta jotenkin loogisempaa. Oon kuitenki ilonen että musta tuli sympaattinen kaikesta tästä.

Enää en aijo tappaa itseäni, viillellä yms vaikka oliski mieli maassa. Ahdistusta on mutta en ota sitä niin raskaasti ku nuorempana. Vaikka haluankin takaisin sinne ahdinkoon olen iloinen tästä tilanteesta. Haluan sinne vain siksi koska rakastan rakkauden tuskaa ja näinä lähiaikoina oon alkanu tuntee sitä taas. Siltikään se ei saa mua tekemään itelleni mitään ja tavallaan on vaan kiva tuntea sitä kun ei tarvitse miettiä itsensä tappamista, Toki sekin tulee välillä mieleen, mutta se ei ole samanlaista kuin ennen.

Mun kaveri-piiriki on muuttunu aika paljon. Mulla ei nimittäin ole kavereita haha. Ehkä yhet sisarukset on. Muut on päättäny olla tykkäämättä musta koska mulla on ollut niin hankalaa nämä vuodet kun ollaan tunnettu. Kapeakatseista porukkaa.. No ei oo mun häviö. Ja toinen syy olikin se että olen antisosiaalinen. Kivoja frendejä hei.

On sit vielä yks mut en oikee tiiä viittinks siitä mainita mitää. Diskriminoi mua nykyää koko aja ja aina se on oikeessa. EI hei oo mitää välii kamu! Chill chill...

Mitäs muuta. Yritän löytää jotain tarkotusta elämälle mutta se taitaa olla vaan se että elää. Ei halua kuolla kesken ja menee loppuun saakka millon se tuleekaan. Musta siinä on aika hyvä tarkotus elämälle plus sitten se että auttaa kaikkia ketä voi ja on kiltti kaikille  sillonki vaikka ne ei ois kilttejä sulle.

Words with no meaning
have kept me dreaming

All you never say is that you love me so
all i'll never know is if you want me
If only I could look into your mind
Maybe then I'd find a sign
Of all I want to hear you say to me

Pienet polut ranteessa ei johda mihinkään.

Vihdoin olen tainnut tajuta, että itseäni vahingoittamalla en saa oloani paremmaksi, vaikka se sillä hetkellä hyvältä tuntuisikin. Nyt olen ymmärtänyt (toivottavasti lopullisesti) lopettaa sen. Voisipa ne pyyhkiä pois, mutta ei. Ne säilyy siinä ja pysyy, ehkä haalistuu jonkin verran ajan kanssa. En  anna enää uusien väärien polkujen vallata ranteita. Kadun niitä.

On aika opetella sanomaan ei. Miksi se on niin vaikeaa. Olen hankkinut itselleni pahaa oloa vain pienellä sanalla, jota en välttämättä olisi halunnut sanoa. Sanomalla ei minusta tuntuu, että loukkaan jotain toista, mutta totuus on, että loukkaan itseäni vielä enemmän. Viime viikolla onnistuin sanomaan ei melko hyvin, mutta nyt taas se alkaa olemaan hankalaa ja tunnen syyllistyyttä. Minua pyydettin keskustaan, menin ja lähdin melko nopeasti. Minulla oli kauhea olo siellä joten oli pakko sanoa ei, en jää. Tunsin siitä syyllisyyttä, mutta näyttää siltä, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan. Nyt täytyy vain muistaa, että menen oman mieleni mukaan, jos haluan mennä menen, jos en en mene. Sounds simple, but it isn't. I'll try anyway.

Just close your eyes and pretend this is a dream.

 Itkettää. En tiedä miksi itken. Pelottaa huominen, koska näen hänet (luulavasti) Itken ainakin, jos en näe. Tiedän sen. Sisälläni on valtava kaipuu hänen ääneensä, silmiinsä kaikeen. Siinä on sitten taas selittämistä, että miksi kyyneleet.. En kuitenkaan sano sitä ääneen. En sano enää mitään tiettyjä asioita ikinä ääneen, varsinkin hänen korviltaan minun täytyy pitää sanani kaukana. Ellen murru täysin.

En saa unta taaskaan. Milloin viimeksi olen nukkunut hyvin ja ilman, että heräilisin koko ajan ja näkisin painajisia? En muista edes. Eilistä en voi laskea, koska sain rauhoittavan lääkkeen eräältä kun tarpeeksi kinusin. Halusin tietää millainen olo siitä tulisi. No nukuin sitten ainakin 15 tuntia. Ja nukuin hyvin. Aamulla oli iloinen olo, tosin vähän myöhemmin oloni vaihteli iloisesta todella oudon sekavaksi.  Ja koko päivä jatkui samaan malliin. Pidin itseäni kasassa kun näin ystäviäni. En kehdannut olla heidän varsinkaan yhden seurassa surullinen, koska emme olleet nähneet pitkään aikaan ja en halunnut pilata kaikkea. Taisin kyllä ehkä tehdä sen, sillä en jaksanut ihan koko aikaa olla normaali.

Päivän sekava olo johtui varmaan siitä etten ollut syönyt kunnolla. Olin suunnitellut edellispäivänä ennen rauhoittavan ottoa, että saisin syödä seuraavan kerran  aamulla 2 leipää outojen reseptieni mukaan. (teen aina jotain ihan ihme sekoituksia ja tungen vain kaikkea mitä löytyy) En yhtään tiedä mistä tämä tapa on tullut. En osaa syödä normaalisti, en tee leipää jossa on voita, juusto ja kurkkua. Leivässäni on salaatin kastiketta, mausteita, jugurttia, rahkaa, ruokakermaa.. mitä ikinä keksinkään. Enkä myöskään osaa syödä vähän. Jos syön syön paljon. Ateriakoot ovat hämärtyneet jo kauan sitten.

En kuitenkaan tehnyt leipiä. Otin noin 4 lusikallista rahkaa ja kahvia, sitten lähdin pyöräilemään. Minun oli tarkoitus ottaa omena mukaan, mutta unohdin. (Ihan siis sen takia etten ahmisi myöhemmin) Unohdin omena, mutten ahminut, mikä ihana tunne. En uskonut pystyväni tähän. Tuntuu, että nyt olen taas raiteilla. Lupaan itselleni, että pääsen tavoitteeseen taas. Vain tavoitteeseen ja sitten olen tyytyväinen ja lopetan tämän turhuuden.



Kuvittelin taas, että pääsen eroon viiltelystäkin. turha toivo. Nyt se houkuttaa kamalasti, kun olen kerrankin yksin, eikä tarvitse mennä sateeseen ja ukkoseen lasin kanssa. Haluan jotain parannusta olooni. Minua ahdistaa, koska pelkään. Pelkään, että välimme rikkoutuvat taas suloisen enkelin kanssa. Hän voi tehdä minulle niin paljon niin vähällä. Hän voi saada minut itkemään tuosta vain ja hän voi jopa saada minut kuolemaan.  Hyss, en juuri myöntänyt tuota, joku saattaa jopa lukea tämän.

Haluan huutaa. 

Kahvia, lisää kahvia.

Kello yksi
Kello kaksi
Kello kolme.
Kello its my fault.


Yöllä en saa sitä loppumaan
hänen silmissään itken
mutta tutuilta silmiltä 
se piti piilottaa
tiesin 
että sekin lupaus
valui hiekkaan.


Oon lipsunu ihan liikaa. Asia täytyy korjata. Aijon olla taas rakastettava(n pieni).
Uskaltauduin vihdoin jakamaan runon. Toivottavasti se on ihan julkaisukelpoinen.
Alan taas kirjoittamaan.

I got nothing for you.

Enpä oo kauheesti vieraillu täällä. Hups. No nyt yön pimeinä tunteina päätin sitten tänne eksyä.

Parikin kuukautta  menny siitä kun olen viimeksi kirjoitellu. En oo jaksanu. Ei oo tuntunu, että siitä olisi mitään hyötyä. Ei kyllä tunnu siltä nyttenkään, mutta ihan sama.

Mulla on ollu monta kuukautta päällä 'ihan sama' -vaihe. Varmaan? En tiiä, mikä mulla on ollu. Oon onnistunu tuhlaamaan about 3kk, mutta mihin? Niin siinä vasta kysymys, johon haluaisin itsekkin vastauksen. Oon ollut pimenossa, jossain tyhjiössä, jossa ei ole valoja eikä siis voi muistaa mitään koska ei näe, muistan vain tyhjää, pimeää ja mustaa.

Ehkä pienet kesän merkit on tuonu mulle vähän valoa tohon tyhjiöön, tosin aina jaksaa masentaa uudestaan kun aamulla huomaa, että kadut on täynnä lunta. Sillon menee kaikki pieleen. Heti aamusta tiedän, että päivä on pilalla.

Nyt päästäänkin mun lempi aiheeseen ku 'viralliset' höpötykset on ohi. Miten saan itteni pois tästä kaivosta, vesi on lopussa eikä vettä enää tule vaikka ryömisin pohjamudissa ettimässä pieniä vesihiukkasia. Ja vaikka siellä nyt jotai milli jaettuna miljoonalla hiukkassoluasioita oliskin ni ne  olis vaan jotai veden ystävä  hiukkasia, jotka on kiinnostunu ihan jostain muusta ku tulemasta mun ämpäriin.  Ne pisaran puolikkaat ei halua helpottaa MUN janoa. Se haluaa juottaa, jonkun uuden vedellä. Vedellä joka maistuu maailman parhaalta viiniltä, joka humalluttaa ja tekee kenestä vaan (minusta eritoten) juopon. Viekää mut vierotukseen, jooko? Jossain vaiheessa maksa pettää kuitenkin. Vai odotanko siihen asti ja sitten se on voivoi, anna kaikkes, et saa mitään.

It's quiet here today, however the silence is screaming your name.

Mulla ei oo nyt sanoja kuvaamaan mun tunteita, joten tästä tulee kuva/video postaus.

 

THE END (of my life)

The knife is asking me to dance.

Monta päivää oon halunnu tehä ittelleni jotain ja se tunne vaan vahvistuu. Alan varmaan tajuumaan että ei musta ja I:stä tuu mitään. Which means =  mulla ei tee mitään, ei yhtään mitään. Ainut syy miks en oo jo ottanu terää käteeni on se etten tykkää arvista. Saattaa kyllä olla etten kohta enää jaksa niistäkään välittää. En voi mitenkään lievittää mun tuskaa ja jotain on pakko tehä että kestän.

Ärsyttävintä koko touhussa on se että musta tuntuu että mua ei ymmärretä. Mun kaverit ei ymmärrä mun tuskaa ja se tuntuu pahalta. Mut miten ne vois jos ne ei koskaan oo ollu rakastuneita. En mä tietenkään niitä syytä mistään tai ole vihanen niille. Eihä ne sille voi mitää, mun täytyy kestää yksin. Onneks mulla sentään on yks ainakin joka on valmis ottamaan mun vuodatuksen vastaan, tosin musta tuntuu että en sais rasittaa sitä :( En mä tarkota kellekkään mitään pahaa. Taidan kuitenkin sotkee kaiken vaan.

Monsters come alive when I'm alone.

Pää täynnä sotkua. Olispa pää täynnä jotain aivan muuta. En jaksa odottaa viikonloppuun. Voi tyhjentää ajatukset, voin unohtaa kaiken. Toivon mukaan.

En jaksa mitään. Täytyy kuitenkin vaan oottaa viikonloppuun, pakko. Ei saa romahtaa keskellä viikkoa. Viikonloput on sitä varten.

Mua ei sais jättää yksin. Se on vaarallista. Ei tälläsenä iltana.

Romeo you should die.

Mun tunteet tappaa mut. Toivon että voisin unohtaa I:n mutta en kuitenkaan halua, koska se on mulle kuitenkin niin tärkee ja musta tuntuu että en koskaan löydä ketään yhtä ihanaa. (tähän sitten tietenkin voi sanoa et 'kyllä löydät' plaplapla) musta nyt vaan ei tunnu siltä piste

Ei ketään yhtää ihanaa yksinkertaisesti ole. Tykkään kaikesta I:ssä.Vaikka se hyppäis paskalammikkoon ja tulis mun luo suutelemaan ja halaamaan ni en käännyttäs sitä pois. Tää on ihan paskaa olla näin kusessa johonki tyyppiin jos siitä ei tuu mitään vaikka sekin tykkäis takasin vielä. Paskaa paskaa. Oon vihanen tuskasta.

asfsfg ja en tykkää siitä syystä miks ei olla yhessä se on niin väärin. Väärin! Ja koska tilanne näyttää toivottomalta eli siltä että en saa I:tä koskaan ni mikä järki on elää. Ei mulla oo syytä elää jos en saa viettää sitä rakkaan kanssa. Joo, oon tällänen paska tunteiden orja kunnon romeo mutta en voi sille mitään.

Huomenna nään I:n sitten tulee taas 2 päivää etten nää sitä ja sekoon. Sekoon jos en nää sitä ja sekoon jos nään. Ei oo elämää helpoks tehty. Mun täytyy nyt yrittää olla kuolematta ja olla tekemättä itelleni mitään. Täytyy kestää, yrittää kestää.

Miks en mä voi saada sua?

Onpas siitä tosi pitkä aika. Hui, varmaan kuukausi! Missä mä olen oikein ollut? Mitä mä olen oikein se aika tehnyt? Vastaus: En yhtään mitään. (järkevää ainakaan)


Kaikki on niin sekasin mun päässä enkä tiedä mitä mun pitäisi tehä. Oon satuttanu yhtä(kahta) ihmistä. En tahallaan. 



Se tyyppi josta puhuin, joka sai mut hymyilemään. Loukkasin sitä (pahasti) ja siltikin se soittelee mulle, lähettelee viestiä ja haluaa nähä. Mitä tää on? Onks tää kusetusta? Jos se aikooki antaa samalla mitalla takasin, mutta odottaa, että oon heikoimmillani.

Eihän se vois ikinä tykätä musta niin paljon, että kaiken sen jälkeen se haluis olla mun kanssa. Eiei. Tässä on joku juttu. Pakko olla. En oo mikään missi, niinku sen entiset. En oo mitenkään erikoinen. Oon tylsä, hiljanen, herkkä. Kuka sellasta haluu?

Ja I.
En. Vaan. Pääse. Yli.
En vaikka kuinka yritän.
En halua antaa sen mennä.
Vaikka ei mulla muita vaihtoehtoja oiskaan, koska se ei haluu mua.
Rakastan sitä.
Ei tää oo mahollista?
Siis en puhu rakastamisesta, vaan jostain muusta(siitä etten saa sitä)
Tiedän, että rakastan.
Olen varma.

Give me your hand and I'll hold it.

Siitä onki vähän aikaa, kun oon viimeks kirjottanu. On ollu kaikenlaisia sotkuja ja jotain kivaakin. Löysin mm. kivan harrastuksen, joka ei liity mitenkään urheiluun, vaan kirjottamiseen, mikä on outoo, koska äikän numero ei hivele taivasta. Onneksi, kuitenkin tässä 'lajissa' on vähän vapaammat kädet, kuin 'normaaleissa' äidinkielenkirjotus missäliejutuissa.

Ja sitten on ilmestyny melkeinpä ihan tyhjäsä eräs henkilö, joka saa mut hymyilemään. Ei tunneta kauheen hyvin, mutta se soitti mulle keskellä yötä, korjaan viideltä yöllä, kun olin melkeinpä hukuttautumassa suruun. Se saa mut näyttämään tosi tyhmältä, kun mä hymyilen sillei virnuillen ku se juttelee mulle.

Tosin, täytyy myöntää. Oon pistäytyny taas väärälle polulle. Ajattelen, että ehkä voin tänään olla syömättä, söin eilen kuitenkin iha tarpeeks tai, että syön huomenna sitten enemmän. Tänään oon syöny kurkkua, kalakeitosta kalat poiminu, sitä ei voinu kyllä kalakeitoks kutsua ku pari kalaa siellä täällä ja thats it >:( sit patongin puolikkaan ja 2 leipää. Toi kyllä tuntuu paljolta, mutta en tiiä. Jostain syystä en osaa ajatella järkevästi nyt. Oon varmaan liian väsyny ajattelemaan. Stressi, stressi, stressi...

Ja sitten mun pitäs päästää I:stä irti, mutta en osaa ja pelottaa, koska en osaa olla ilman sitä, enkä halua. Se on niin älyttömän kaunis, sen hymy on niin ihana ja ääni. Haluaisin olla ees valitettavasti vaan ystävä, mutta se ei anna mulle mahdollisuutta olla, se tekee tästä vaikeempaa mulle. Miksi se ei voi tulla puolitiehen vastaan, ei se ois paljoo vaadittu, eihän? 

Tänään en keksi otsikkoa?

Mulla on rauhallinen ja levollinen olo. Johtuukohan se flunssasta, vai tästä päivästä vai mistä? En tiedä, mutta tää on kiva tunne. Kävin pitkästä aikaa salilla ja tein kevyesti, koska en halua tulla uudestaan kipeäksi. Se on niin kamalaa olla kipeä, inhoan sitä.

Juttelen tässä samalla eräälle ystävälleni, ja jotenkin musta on tosi kivaa jutella tälle. Ihan outo tunne, en ymmärrä. Ei olla koskaan oltu mitenkään kauheesti tekemisissä, eikä nähä melkein koskaan, mutta aina kun nään, niin sen jälkeen mulle jotenki on auennu uusia ulottuvuuksia asioista. Ymmärrän tai rupean miettimään joitain asioita eri lailla.

Apua, kohta tulee ihan kauhea  kiire. Mun pitäis mennä yhtiin bileisiin ja jostain syystä mua jännittää ihan kamalasti, vaikka ei oo mitään syytä. Toivon, että siellä ei olis kauheesti tuttuja, vaan olis uusia kasvoja. Se ois virkistävää tähän ankeaan paikkaan välillä.

Nyt en kerkeä kirjottamaan enempää, täytyy valmistautua iltaan :)

I shouldn't bear this shit anymore, but I just can't help myself.

Jehaa, siis tosi ratkiriemukas tunnelma. No ei ole. Kaikki on ihan päin persettä. Tuntuu, että jos rupeisin nyt laihuttamaan ja pyrkisin mun aikasempiin tavoitteisiin, niin kaikki korjaantuis, ongelmat unohtuis ja elämä ois ihanaa ja plaplapla. Järjellä ajatellen se ei kuitenkaan menis niin, vaan se tois lisää paskaa..

Koitti siis  Kiva Keskiviikko kaikki oli ihanaa, I:n kanssa oli kivaa ja naurettiin ja naurettiin ja tuntu hyvältä, että se oli mun lähellä. Sitten tuli Tuska Torstai aluks kaikki hyvin, sitten ku salama kirkkaalta taivaalta kaikki oli taas siinä samassa vanhassa paskassa. En jaksa tätä enää, mut on pakko jaksaa? Voisko mun elämän sammuttaa vähäks aikaa ja jatkaa myöhemmin. Tai sitten jäisin vaan sinne sammuksiin. Se ois kaikkien kannalta varmasti parempi. Varsinkin I:n sen ei tarvis enää sietää mun läsnäoloa ja sitä että sen on pakko nähä mua 5pv viikossa. Yrittääkö se karkottaa mut tällein. Ois voinu ajatella muakin sanomalla asiat suoraan, eikä käyttämällä pantomiimi tekniikkaa, jossa täytyy arvailla, että mitähän tää homma nyt on. Eikö ois helpompaa vaan sanoo mulle, että ''kiitos ja näkemiin oli hauska tuntee tai vähemmän hauska'', kunhan se totuus nyt sieltä jollakin keinolla tulis ymmärrettävästi ilmi. TAI EDES LAPULLA mulle kelpaa mikä vaan keino kunhan siinä selviää miten asiat on, eikä tarvii ruveta pelaamaan mitään arvuuttelu pelejä. Raivostuttaa, ku jotkut pistää toisten päät sekasin, eikä loppua näy, eikä tule mitään ymmärrettävää selitystä ja niin pois päin.. Huoh..

No, mutta oli täs päivässä jotain kivaakin, nimittäin käytiin vähän eräässä kaupassa, yhden tärkeän kaverini kanssa ja meillä oli taas niin väsynyttä läppää, että.. Minä ja T satiin vielä samana päivänä ostos käyttöönkin pienellä avustuksella. Kunpa mäkin saisin sellasen vielä tänne mun huoneeseen, kunhan ekana saan tän omaks. Toivottavasti siinä ei kestä kauaa. Sitten saan nauttia hiljaisuudesta ja tulevasta ostoksesta.  En voi mainita, mikä ostos on, koska se paljastaisi liikaa.

Ois pitäny hävittää noi lääkkeet, ettei tule tehtyä mitään tyhmää, vaikkei se nyt kovin tyhmältä oikeastaan kuullostakaan. Kaikki tarvittavat välineet olis, jos haluun pään sekasin ja unohtaa kaiken. Viimeks lääkkeistä ja alkoholista sain upeita ideoita juoksennella autotiellä ja loikkia sillan kaiteilla. Nyt olis kyllä ihan sama, vaikka tekisinkin niin. En jaksa eteenpäin se tuntuu liian vaikeelta. Samalla kuitenkin muistan, että tää on vaan ahdistava tunne, joka voi mennä ohi. Tosin I:stä alkanut huono tunne ei kuitenkaan ole lyhyt ja ne tulee hyvin nopeesti uudestaan, minkä muistan myös paremmin kuin hyvin.

Pitäiskö mun vaan luovuttaa? En mä osaa luovuttaa. Oon huono häviäjä, en kestä tappiota. Sehän tarkottais sitä, että oon huono.

In my dreams:

You want some time alone
But I don't think I'll be that strong
I need to know
How much
How long
Where do I belong
How much
How long

Run to your mama
'Cause you can't stand the road
You better run and leave us alone
Run to your mommy before you lose control
Run and leave us alone

Don't know where I shall walk
I follow your steps
But something goes wrong
I need to know
How much
How long
Where do I belong
How much
How long

Goodbye my hopeless dream, goodbye my almost lover.

 Please, come and kill me, take my life away with your own hands. That is my dearest wish to you my love. It's the easiest thing to do. Easier than speaking, sayig things out loud, isn't it?

Afraid

Nyt se koitti tai oikeastaan jo eilen. Päätin ihan omaksi hyväkseni, etten pyri 43 kiloon, enkä 45 kiloon  enkä 47 kiloon. En pyri mihinkään 'kiloon'. Oikeestaan, olin varmaan tehnyt päätöksen alitajuisesti jo kauan sitten, mutta eilen se putkahti mieleen. Joten otan noi turhat asiat pois tosta sivusta. Saatan joskus laittaa jotain muuta sinne, jotain kivaa. EN painoja pituuksia tai muuta turhaa.

Pappadappadaa.. taas sitä mennään. Mua pelottaa eräs ihminen. Ei, se ei oo mitenkään kauhistuttava ulkomuodoltaan eikä persoonaltaan, vaan mä pelkään siinä sitä, mitä se voi tehä mulle, henkisesti. Yks väärä sana, liike, katse, äänne, ele ihan mikä vaan, saa mut horjumaan pahasti. Mun sydämen itkemään ja pelkäämään, vaikka ei välttämättä olis syytä. Eikä se luultavasti tarkota sitä, mutta kaikki mitä on tapahtunu meijän välillä, on saanu mut täysin sekasin ja hämilleni.

Pelkään eniten ehkä just sitä, että hetken sieltä tulee jotain kivaa kuten sen ihana hymy, kauniit silmät, joita rakastan, kattoo muhun ilman vihaa tai pehmeet huulet kertoo innostuneesti hyvin/huonosti menneestä kokeesta. Noita hetkiä ei voi muuta kuin rakastaa.

 

Taustalla kuitenki pelkään koko ajan millon se vaihtuu vihaisen oloiseen hymyn vastakohtaan, paheksuviin silmiin, jotka katsovat kuin olisin maailman vihatuin ihminen, nyrpistyneisiin huuliin, jotka puhuvat sadan vuoden katkeralla hiljaisuudella.

Kerran näin unta, että kyseinen henkilö ja minä oltiin istumassa jollain puiston penkillä ja hän sanoi mulle, että: '' Anteeks, että oon ollu ihan tyhmä''. Ja anto suukon mun poskelle. Pusun saatuani, hymyni oli niin leveä, että se ois voinu ylettyä vaikka afrikkaan asti. Se oli ihanin uni, mitä oon ikinä nähny. Se oli niin todentuntuistaki, että tietenki menin aluks luulemaan(toivomaan), että se on totta. Paras osuus oli se pusu tietenkin. Tuntu, että olin oottanu sitä pusua sata vuotta. Unessa odotus on ohi, mutta todellisuudessa odotan sitä pusua, vaikka en sitä koskaan saiskaan.

Ei ole kyllä vaikeeta arvata kenestä puhun. Pariin miljoonaan kertaan tässä blogissa mainittu, hups.

Aika kuluu ihan siivillä ja mun olis pitäny tää aika tehä ihan jotain muuta, mutta tää kirjottelu venyy aina kauheen pitkäks. No nyt nukkumaan ja teen ne asiat sitten huomenna.

Silence I love you

Harmittaa, koska en voi puhua mun kavereille enää, jos mua painaa joku asia. Haluaisin, mutta se on parempi olla vaan hiljaa ja yksin. Mulla ois ihan keuheesti kaikkee asioita mitä haluisin kavereiden kanssa jutella ja pohtia, mutta en voi enää. Meinaan useesti ruveta juttelee tietyille henkilöille mua painavista asioista tai jostain muustakin, mutta nykyään yleensä mietin hetken ja sitten annan asian vaipua unohduksiin. Tai en ainakaan tuo ajatusta ihmisten ilmoille. Oon vähentäny myös kavereiden kanssa olemista, se on ollu helppoo, koska ei ne kauheen useesti pyytele mihinkään. Ainakaan enää. Tosin yks mun aika uus tuttavuus pyytää mua aika usein jonnekkin. Ihmettelen syvästi miks.

Ihmettelen myös, sitä miten jotkut ei osaa koskaan olla hiljaa tai olla hiljaisuudessa. Hiljaisuus on ihanaa, hijaisuudesta pitää joskus osata nauttia. Ei aina tarvii olla musiikkia ja hälinää. Saisinpa jo oman huoneen ni saisin olla rauhassa. Toiset kun ei osaa arvostaa hiljaisuutta. Ja kyllä kavereiden kanssakin täytyy osata olla vähän aikaa hiljaa ja olla herpaantumatta siitä että tulee tauko puheeseen. Mitä se haittaa? Kai sitä pitää välillä hengähtää. Tilanteen voi halutessaan tulkita joko postitiiviseksi tai nagatiiviseksi, ihan miten haluaa. Ite aina sellasen tilanteen tullen mietin, että kummallahan tavalla kanssaolijani hiljaisuuden tulkitsee. Jos henkilö on seurustelu kumppani niin musta on ihanaa olla hiljaa toisen lähellä, olla vaan hiljaa ja kuunnella sydämen tykytystä.

Noniin, ei ois pitäny ruveta ajattelee miten ihanaa on olla toisen vieressä ja kuunnella sen sydämen ääntä. Mielen valtaa heti alakuloisuus, kaipaus, yksinäisyys ja tietenkin exä tulee mieleen. Oon muuten huomannu, että oon välttäny exä sanan käyttämistä, koska en haluu myöntää vieläkään, että se on ohi. Nyt meinasin vaihtaa ton sanan, mutta antaa olla. Olkoon se protesti omaa päätäni vastaan.

Ja mitä on ne kaikki perustelut, että miks on kivaa/hyvä olla sinkku.

1. Saa flirttailla. No eikö sen seurustelukumppanin kanssa flirtaillu oo kivempaa. Musta ainakin.

2. Ei tarvii ilmotella menemisistään. Ei mun tarvii ilmottaa, jos oon sen kanssa menossa tai se on mukana. Ja ei mua muutenkaan haittais ilmottaa, että meen kaverin kanssa ostoksille.


3.Oma aika. Kuka sitä tarvii? Haudassa on omaa aikaa riittämiin, voi pohdiskella niitä yhteisiä hauskoja aikoja sitten. Eiköhän sitä omaa aikaa voi järjestää, vaikka ois suhteessa.

Ja onhan noita vaikka ja mitä..

Ps. Kaikkea ei kannata ottaa ihan kauheen vakavasti kuitenkaan, mutta oon tosiaan tota mieltä kärjistetysti tietenkin..

Aiheet meni nyt kyllä ihan kauas pois siitä mitä oli aikomus kirjottaa, mutta ei se mitään.

En voi käsittää, miten ihanaa on vaan pitää toista kädestä.

Pull yourself together.

Mun olis pitäny lähtee kaverille jo tunti sitten, mutta täällä mä vaan kotona. Ekaks lähtö pitkitty sen takia, koska söin jotain mitä ei pitäny(ei ois haitannu syöminen, jos oisin syöny jtn kunnollista), sitten jouduin odottamaan pitkän ajan ennen ku pääsin lähtemään lenkille. En oo näköjään päässy vieläkään yli siitä 'huono' ja 'hyvä' ruoka jaottelusta. HUOH.. mutta ainakin syön normaalia terveellistä lämmintä ruokaa. Ja tarina jatkuu eli ennen lenkkiä menin vessaan katoin peilikuvaani ja rupesin itkemään. Siinä taas meni lisää aikaa. Sitten lihaskuntoa tehdessä rupesin uudelleen itkemään ja vähän aijan päästä taas uudelleen ja uudelleen. Ja nyt taas, vaikka oon käyny lenkillä ja tehny, vaikka mitä. Musta tuntuu taas siltä eli turvonneelta läskipallerolta.

Mun täytyy pitää mielessä, että se tunne ei luultavasti kestää enempää ku tän päivän. Ja vaikka mua houkuttaakin jäädä kotiin, niin menemällä kaverini luokse voin haastaa tän ahdistuksen tunteen. En saa antaa sille valtaa enää.

Nyt en kirjottele enempää, koska täytyy kerätä itteni ja lähtee.

Love kills

I'm

PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.PARANOID.

I'm being told lies.. 

I'm paranoid..

Mistä mulle on tullu tää kauhee vainoharhasuus? Mun pääkoppa keksii ties minkälaisia salaliittoteorioita ja juonia mitä muut suunnittelee mun pään menoks. Ja mä kaiken lisäks uskon niitä, kunnes toisin todistetaan. Tänäänkin tuli sellanen tapaus, että kerkesin jo kuvitella ties mitä, kunnes sain tietää asiasta lisää. En tosin oo ihan varma uskonko sitä. Mun täytyy nyt oikeesti tehä tälle jotain, rauhottua ja olla ihan normaali.

Vainoharhasuus ja muut seikat on tehny musta vähän sulkeutuneen, en puhu ihmisille kauheesti enää musta tai mitä mulle kuuluu. Mulle tulee sellanen olo, että mun kertomia juttuja käytetään mua vastaan. Näin on tapahtunu pari kertaa, mutta se on varmaan ollu pelkkää sattumaa, toivon niin. Mä en  uskalla kysyä onko se niin, koska, jos se ei oo niin, ne sais vaan lisää tietoo mua vastaan. En mä voi oikeesti ajatella näin. Mun täytyy ajatella järkevästi. Ei kellään oo salaliittoteoriaa mua vastaan, ei tietenkään. Ton sanominen saa kaikki uskomaan, että mä uskon et kellään ei oo mitään juonia mua vastaan.  Nyt oikeesti mun täytyy lopettaa liika ajattelu.

Oiskohan aika mennä unille...

You shook my world and flipped it upside down

En
     saa
           ajatuksia
                         pois 
                               susta.

En jaksa ottaa vastaan kylmyyttä I:ltä, mutta mun on pakko. Se ei oo reilu mua kohtaan.
Tarviin jotain siltä. Sen pitää antaa mulle jotain, jotain.  

Vastauksia?  

Tarviin sulta vastauksia, anna mulle ne, oo kiltti. Älä kiduta mua enää, en kestä. 

Estoy tanta, frágil una equivocación! No estoy nada para ti. Te amo y tú me odias.

 No es facil a querer alquien. Sí, yo sé.  Estoy patético. Me quiero morir ahora.

Is this real?

Tänään oli ihana syksyinen ilma. Vähän piristävä viileys + aurinko = ah! Oli niin ihana käyä lenkillä. Musta on tuntunu oudolta monta päivää. Oon ehkä, luultavasti, mahdollisesti ollu onnellinen?  Aina välissä on ollu sellasia päiviä, millon musta on tuntunu toivottomalle ja oon purskahtanu/ halunnu purskahtaa itkuun ja romahtaa lattialle ilman syytä.

 Ei, en oo ollu onnellinen. Ei se oo mahollista! Ilosen voisin luultavasti allekirjottaa, mutta toi sana onnellisuus kuullostaa kaukaiselta ja oudolta. Mitä se onnellisuus on? Hyvää oloa? Uskoa, että kaikki järjestyy? Tunne siitä, että itsellä on jokin tarkoitus? Jokaiselle se tarkottaa varmasti eri asoita. Tietyt perusasiat on kuitenkin kaikille luultavasti siinä onnellisuus-listan kärjessä, vaikkapa terveys ja läheiset.

Nykyään on kiire koko ajan, stressiä pursuaa jokaisesta ilman suunnasta, enkä muista iloita pienistä ihanista asioista: halauksista, hymyistä, kivasta ilmasta..

 
Mun pitäs oppia ajattelemaan positiivisesti, oikeestaan kaikkien pitäis. Jos päivä on menny ihan päin vessanpönttöä, hehe niin ei se auta, että rupeen toistaa itelleni miten oon taas epäonnistunu ja kuinka huono oon, koska en pystyny olla syömättä keksiä tai otin pari liikaa. Kaikille käy niin varmasti joskus. Se, mitä mun pitäs ja kannattas tehä on oottaa seuraavaa päivää ja yrittää uuestaan. Se on tosi vaikeeta, sillä hetkellä ku ahdistaa, mutta mun pitää vaan koitta kestää se ja en ainakaan toistaseks siihen oo vielä kuollu. Ahdistus menee ohi.

 Okei, nyt lopetan tän jauhamisen, en kestä enää yhtäkään onn******** tai iloisuus löpinää. En taijakkaan olla optimisti? Oon koko päivän miettiny näitä asioita ja täyty ne jonnekkin laittaa pois mielestä. Ehkä nyt saan unta? Se, joka keksii ajatusten katkaisimen, myöntäsin sille nobelin-palkinnon samantien ja sais mut ikuiseks orjaks, eiku..

 

Your fingertips across my skin
The palm trees swaying in the wind
Images

You sang me Spanish lullabies
The sweetest sadness in your eyes
Clever trick

I never want to see you unhappy
I thought you'd want the same for me

Goodbye, my almost lover
Goodbye, my hopeless dream
I'm trying not to think about you
Can't you just let me be?
So long, my luckless romance

I knew you'd bring me heartache
Almost lovers always do

I cannot go to the ocean
I cannot drive the streets at night
I cannot wake up in the morning
Without you on my mind
So you're gone and I'm haunted
And I bet you are just fine
Did I make it that easy
To walk right in and out of my life?