If you’re not mine, can you at least not be anyone elses?

Syksy tulee ja sen mukana masennus. Aamuisin en millään jaksais nousta ylös sängystä ja lähteä kouluun. En jaksa puhua kellekkään, mutta jos näytän surulliselta enkä puhu, kaikki kyselee ja blablabla en jaksa vastata niitten kysymyksiin KOSKA SE EI AUTA MITÄÄN vaikka kertosin niille koko elämän tarinan miten kauhee ällöttävä ihminen oon ja miten mun elämä on täyttä paskaa. Ne vaan tokasis siihen et ''Kyllä, se siitä''. En haluu kuulla sitä. Se on valetta, ei niin tuu koskaan tapahtuu. Everything will not be alright.

Oon koko viikon saanu itteni nukutettua uneen itkemällä. Täytyy varoo, ettei porukat kuule. Ne ei saa myöskään kuulla mun toisesta harrastuksesta, johon kului tänään puoli tuntia vessassa. Laitoin musiikin huoneessani kovalle ja myös vessassa suihkun päälle. Toivon mukaan ne ei kuullu mitään. No kai ne ois sanonu jotai jos ois kuullu. Mun täytyy nyt kuitenkin päästä eroon tästä harrastuksesta. Sen jälkeen tulee ehkä hyvä olo, mutta se on kauheeta enkä halua muutenkaan jatkaa sitä.

Musta on outoo et vaikka tiedostankin tän kaiken vammaamisen syömisen kanssa ja et oksentelu ei todellakaan ole ok, niin musta tuntuu et mulla ei oo mitään ongelmaa, musta tuntuu et tän kuuluu mennä näin. Miks mä ajattelen näin? En ymmärrä yhtään mitään mun ajatuksista ja toivoisin et mun ei tarvis ajatella mitään. Ajattelu sattuu, en jaksa ajatella, haluun vaan maata sängyllä ja olla ajattelematta mitään, kuunnella musiikkia taustalla. Sitä oon tehnykki, mutta kumpa voisin jäähä siihen iäks, tai ainakin niin kauaks aikaa et kaikki korjaantuu. Kuinka kauan siihen sitten meneekään. Kuukausi..kaks..vuosi..kolme vuotta.. ikuisuus?

Roses are red, Violets are blue, she’s for me, not for you, and if by any chance, you take my place, I’ll take my hand, and smash your face.