Please, make me dissapear

Aamulla mulla oli vähän toivoa, siitä et tää päivä voisikin olla ihan ok. Toisin kuitenkin kävi(ylläri sinänsä) Olin taas koko päivän siinä mielentilassa et kohta täytyy hakee lasi jostain ja murskata se käteeni. Lenkillä (joka kesti yli kolme tuntia) toivoin lakkaamatta et mulla olis ollu se lasi siinä ja voisin vuotaa kuiviin. Lenkillä tulee ajateltua kaikkee ja mietin usein, mitä eri tapoja on kuolla. Aika usein mulle tulee mieleen et jäisin vaan seuraavan auton alle joka tulee eteen.

Kauankohan jaksan tätä. Yritän aina näyttää mahdollisimman iloiselta, ettei kukaan kysele mitään. En halua et kukaan saa enää tietää. Tosin aina en pysty peittämään sitä ettei kaikki oo hyvin. Ole hiljaa oot erinomaisessa kunnossa. Välillä katoan omiin ajatuksiini ja katson tyhjään ja monesti oon meinannu ruveta itkemään kaikkien eessä. Onneks oon saanu kyynelet pysymään poissa. Haluan naamarin, jossa hymyilen eikä kukaan näkis mitä sen alla on.  Onneksi kukaan ei kyseenalaista jos sanon 'Oon vaan väsyny' se menee helposti läpi.

Voisinkohan olla koulussa tollanen päässä? Ei taida onnistua..

Huomenna mulla on ekaa kertaa elämässäni käynti psykologilla. Pelottaa, hävettää ja kaduttaa. En ees tiiä minkä takia meen sinne. Oon ihan kunnossa. Ei mulla oo mitään ongelmaa. Ehei. Ja vaikka ois, en ansaitse käydä siellä. Taisin olla sekasin sillä hetkellä ku sinne lupauduin menemään.

 

Aamun 'toivonpilkahdus' saattoi myös johtua siitä, että paino oli laskenut vähäsen, vaikka musta tuntu et oisin syöny ihan liikaa edeltävänä päivänä. Olin kyllä käyny piiiitkällä lenkillä ja tehny tunnin lihaskunnon. Täytyy sanoo et olin ylpee ittestäni sen jälkeen. Nyt tuntuu et sekään ei tee mua iloseks.

Sydämeni palaa

miksi sytytit sen

jos et halua sen palavan sinulle