Maybe i'll run the stairs fifty million fucking times

Kävin just äsken särkemässä lasin mun käteen taas. Saattaa olla et lasin sirpaleita on aika lailla mun ihossa nyt.(ON) Ja vittu tää kaikki johtuu siitä et menin oksentamaan, musta tuntuu epäonnistuneelta ja niin paskalta että ei koskaan. Lupasin mun kaverille yrittää olla oksentamatta, mutta epäonnistuin. En kestä tätä. Tiiän et en oo sille mitään velkaa tai mitään, mutta haluun oikeesti itekki olla oksentamatta. Mun tekee mieli nyttenkin mennä oksentamaan.  Ehkä nää lasin sirpaleet mun kädessä estää oksetamisen koska niihin sattuu aika paljon. Oon kyllä ansainnu tän kivun, ansaitsen pahempaa, mun pitäs rikkoo kymmenen lasia käteeni että se ois mulle oikein. Mua täytyy rankasta mun tyhmyydestä. Ps.ihanaa ku verta on vähän kaikkialla.

Kirjotin ton joskus aamulla kuuden aikaan. En jaksanu julkasta sitä sillon, en tiiä miks. En ees muistanu et musta tuntu tolta sillon. Nyt mä oon ihan maassa. Nukuin ehkä kolme tuntia ja lähin töihin. Olin koko ajan ihan muissa maailmoissa ja siinä sitten rikoin vahingossa lasin kaupassa, jes.

Toi aamun oksentamis episodi oli kyllä sellanen että eieiei. Näin ei saa käydä. Miks en pystyny estää itteeni ahmimasta ja sitten oksentamasta. Menin vielä syömään mun turvaruokia joita EI kuulu oksentaa. En ois oksentanu niitä, jos en ois syöny mm, kokonaista suklaalevyä siihen lisäks. Ja se oli mun siskon.  En voi sanoo sille vaan, et ''teki mieli suklaa, söinpä siis sun koko levyn..'' Argh. En voi oikeesti olla näin tyhmä. Mut luulen, että sain oksennettua sen melkeinpä kaiken. Toivon todellakin, että porukat ei kuullu tai huomannu mitään. Ne oli kyllä nukkumassa, että ehkä ne ei sitten huomannu mitään.

Oli tosi lähellä kuitenkin ettei iskä huomannu mun kättä, jota olin just käyny ulkona koristelemassa lasinsirpaleilla. Se kirveli ihan kauheesti, mutta ei se haitannu ku näin ne ihanat veripisarat.

I'm not doing very well.
I'm not good at this.


I'm going to be myself and no-one but myself. 
But that's hard to do when 'who I am' was not enough for you.
You just didn't care enough to stay with me.
And leave that sickness in you.
That you could be with me.
After all you decide.
I know its hard, but still.


I'm isolating myself.
I'm staring at this world with tired eyes.
I'm amazed at how much you affected me.

I'm wanting you.
I'm not wanting to let go.
I'm watching pictures of us.
I'm surviving, at least for a while, on memories of you. 

I'm wondering if I ever even made it to your heart.
I'm thinking whether you liked how I felt in your arms.
I'm realizing that whoever you do tell your story to,
it will not include me.